#7

Minun täytyi pyöritellä Josephin sanomaa lausetta pari kertaa päässäni, ennen kuin tajusin sen sisältävän sen, mitä olin vaivoin yrittänyt vältellä. Olinko aloittanut sen liian myöhään? Oliko virhe olla hiljaa siitä, että olin paikalla sinä yönä? Missä meni vikaan? Mitä tein väärin? Milloin, mistä lähtien? Miksi?

        Siinä tilanteessa, kun Joseph ei irrottanut tiukkaa katsettaan, eikä liioin siirtänyt kasvojaan kauemmas, otteestaan puhumattakaan, saatoin itse vain raotella huuliani hakien oikeita sanoja. Mitä näissä tilanteissa kuului sanoa? Yläasteella olin tässä tilanteessa pari kertaa kuussa, ei se silloin ollut vaikeaa.

Niissä tilanteissa minulla ei ollut minkäänlaisia tunteita heitä kohtaan.

Sade alkoi loppua pikkuhiljaa. Minua kylmäsi märissä vaatteissa, kun Josephin katse samalla lämmitti minua.

Hitto Lilith, tee tälle loppu.

Hitaasti ja varovasti, Joseph nojautui kauemmaksi, irrottaen kätensä hartioistani. Vasta nyt tajusin, kuinka tiukasti hän oli pitänyt kiinni. Sattui.

Mutta sattuiko minua vain hartioihin? En tiedä kuvittelinko vain, vai tunsinko oikeasti kipua rinnassani.

           ”Etkö aio sanoa mitään?” Joseph työnsi kätensä taskuihin ja tuijotti minua odottavasti.

           ”Minäkin pidän sinusta.”

           ”Luojan kiitos-”

           ”Mutten haluaisi. Nina…” purin huultani.

           ”Luulin tekeväni tämän tarpeeksi nopeasti, ettei teidän kahden välillenne ehtisi syntyä mitään tyttöjen tunnesidettä…” Joseph mietti ääneen ja kohautin olkiani ei-se-minun-vikani-ollut-tavalla.

           ”Kuule, minä-” Joseph aloitti, mutta hänet keskeytettiin pian, kun Rose ja Polly ilmestyivät hänen selkänsä takaa.

           ”Hei!” Rose sanoi.

           ”Emmehän keskeyttäneet mitään?” Polly tajusi kysyä, kun näki ilmeemme.

           Minulle tuli kiire puhua ennen Josephia, jolla oli selvästi tarkoitus vastata eri tavalla kuin minä. ”Ette”, sanoin siis ja muotoilin väkinäisen hymyn naamalleni.

           ”Hyvä. Kuulin huhuja, että mökkitarkastus pidetään illallisen aikana”, Rose sanoi.

           ”Muka salaa”, Polly jatkoi.

           ”Meillä on ennen illallista noin vartti aikaa tehokasta työaikaa”, Rose sanoi ja he kummatkin nappasivat minut käsikynkkään ja lähtivät vetämään minua mökillemme päin.

           ”Lilith! Minä puhun Ninalle!” Joseph huusi perääni. Tohdin vastata hänelle vain vilkaisulla.

Mökkimme kieltämättä, kaipasi puuhastelua. Sohvat olivat levällään, pöytä täynnä rojua. Ainoa asia, joka oli siistinä, taisi olla yhteistä tilaa hallitseva takka, jota oli käytetty vain kerran meidän aikanamme. Päätimme, että siistisimme ensin yhdessä yhteisen tilan, ja jatkaisimme sitten omiin huoneisiimme. Onneksi en ollut ehtinyt levitellä tavaroitani ihan hirveästi.

Huoneeni sen sijaan… Sänkyni oli petaamatta, peilinedusta sotkuinen meikeistä. Joseph oli oikeassa, minä meikkaan vahvasti.

On helpompi sanoa, että koko huone oli sekaisin. Hitto.

Kun olin viemässä roskiani ulkoroskikseen, huomasin, kuinka toinen roskapussi työnnettiin eteeni. ”Lilith, voitko viedä minunkin?” Polly kysyi ja hymyili. Nyökkäsin ja otin hänenkin roskasäkkinsä, joka tuntui olevan täydempi kuin omani. Olin jo astumassa ovesta ulos, kun Polly yskäisi pari kertaa – räkäisesti.

   Rose sattui olemaan lähistöllä. ”Oletko tulemassa kipeäksi tai jotain? Kuulostaa hirveältä.”

   ”Joo, sitä se on. Ei pitäisi käydä iltauinneilla joka päivä”, Polly sanoi ja kohautti olkiaan.

   Kun Rose oli mennyt, nappasin Pollyn kiinni. ”Sinä poltat, etkö poltakin?”

   Polly näytti äimistyneeltä. Hän tiesi jääneensä kiinni, muttei halunnut myöntää sitä. ”En. Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?”

      ”Polly, minun koko perheeni polttaa, Isä, äiti, suurin osa kotimme henkilökunnasta”, sanoin ja jäin odottamaan sitä, että Polly tunnustaisi.

      ”Vaau… Onko sinulla henkilökuntaa kotona?” Polly vaihtoi puheenaihetta. Mutta kun hän näki vakavan ilmeeni, näin surun hänen silmissään. ”Älä kerro kellekään, jooko?”

       Punnitsin mielessäni vaihtoehtojani. Joko kertoisin Drakelle tai jollekin ja menettäisin yhden harvoista ystävistäni leirillä, tai jättäisin kertomatta.

       Hymyilin ja nyökkäsin, ja juuri sillä hetkelle Rose astui ulos huoneestaan. ”Valmis! Nyt tarvitsen ruokaa!” Polly vilkaisi minua anovasti, ennen kuin lähdimme yhdessä kohti ruokalaa. Tietenkin, jätin roskapussit roskikseen matkan varrella.

Illallisella huomasin istuvani Josephin kanssa selätysten eri pöydissä. Hän ei ollut vielä huomannut minua, joten päätin ottaa ilon irti. Joukko hänen kavereitaan nimittäin liittyi hänen seuraansa.

       ”Josh!” he huusivat melkein kuorossa ja kuulin, kuinka he tervehtivät toisiaan äijämäisesti heitellen joitain ylävitosten tapaisia. He eivät varmaan itsekkään tienneet, miksi niitä kutsua.

      ”Et tullut äsken? Odotimme sinua nuotiolle!”

      ”Sateessa?” Joseph naurahti.

      ”Sateessa nuotiolla istuminen on parasta!” kuulin jonkun sanovan.

      ”Älä kysy, miten saimme pidettyä tulen”, sanoin toinen.

Seurasi hiljaisuus, kun pojat odottivat Josephin vastuasta.

      ”Oli kiireitä”, hän sanoi lopulta. Hänellä oli kiire olla minun kanssani. ”Jätin Ninan”, hän sanoikin.

      ”Eikä”, poika venytti sanaa kummissaan.

Joseph oli siis jättänyt Ninan juuri ennen, kuin tuli tunnustamaan minulle…

      ”Miksi? Onko hänellä joku toinen?”

Hiljaisuus.

      ”Vaau… Onko sinulla joku toinen?”

Joseph saattoi virnuilla tai jotain, ainakaan hänen ei tarvinnut sanoa sitä ääneen.

      ”No? Kuka?”

      ”Miten hyvä peppu?”

Hyvä etten naurahtanut ääneen.

Josephilla kesti hetki. ”En aio vastata tuohon.” Kiitos! ”Mutta nyt kun kysytte… hän on siro tyttö ja minun pitää varoa, kun kosken häneen.” Nostin käteni huomaamattani hartialleni, josta Joseph oli pitänyt vasta tiukasti kiinni. ”Hänellä on luonnostaan tuuheat ja tummat ripset, mutta silti hän meikkaa silmänsä vahvasti. Hänen ristiselkäänsä asti ulottuvista vaaleista hiuksistaan tunkee läpi ruskeaakin. Hän pitää huolta siitä, että hän saa tietää asioista, jotka hänelle kuuluvat. Nyt hänen muronsa ovat pehmentyneitä ja kaakaonsa jäähtynyt, koska hän keskittyy kaikkeen muuhun kuin niihin.”

Hitto.

Minua nolotti. Paljon.

Olin muuten ottanut kaakaoni kylmänä.

      ”Joka tapauksessa…” Joseph jatkoi vielä, ”nyt minun pitää vain odottaa, että hän älyää itsekin pitävänsä minusta.”

      ”Woah…” äskeinen vau-poika sanoi, ”Jätkä on ihan lääpällään. Et puhunut edes Ninasta noin.”

Sillä hetkellä joku työnsi tuolin altaan äänekkäästi ja lähti kävelemään. Minun lisäkseni myös Nina oli kuunnellut keskustelua. Mieleni teki lähteä hänen peräänsä, pyytää anteeksi. Ja jatkaa sitä niin kauan, kun hän antaisi minulle anteeksi.

      ”Niinkö? Aijaa”, Joseph sanoi, kuin ei olisi edes huomannut Ninaa. Kuulin hänen nousevan ja yhtäkkiä hän hipaisi käsivarttani. Nostin katseeni häneen. Hän nyökkäsi minut tulemaan mukaansa. Nousin hiljaa ja lähdin seuraamaan häntä.

      ”Tuoko?!” vau-poika sanoi. Käännyin sanoakseni jotain näppärää, mutta Joseph tarttui minua kädestä ja veti mukaansa.

      ”Varo”, sanoin jonkin ajan päästä, ”saatan mennä rikki.”

Joseph vilkaisi minua hymyillen ja tiukensi otettaan. Pyöräytin silmiäni huvittuneena.

Vaikka Joseph alkoi viedä minua kauemmas kampuksesta, en kysynyt, minne olimme menossa. En, ennen kuin saavuimme korkealle verkkoaidalle

Pysähdyin.

Kello oli kahdeksan illalla, ilma alkoi viiletä, metsä oli kostea sateen jäljiltä ja minä seisoin leirin raja-aidan edessä leirin komeimman pojan kanssa ilta kahdeksalta.

Joseph irrotti kätensä ja asteli aidan luo.

      ”Emme saa mennä tuonne”, sanoin epävarma, mutta tietoisena siitä, ettei tämä ollut hyvä idea. Olin myös varma, että Joseph oli ylittänyt rajan ennenkin, ehkä jopa tytön kanssa. Hän osasi varmasti asiansa. Mutta silti… ”Mitä jos jäämme kiinni? Joseph kuuntele minua!”

Mutta Joseph keskittyi repimään jo valmiiksi katkaistua osaa aidasta. Kohta Josephkin saattoi mahtua reiästä sisään. Hän ojensi kätensä minulle. ”Tule.”

Tartuin käteen vastahakoisesti. Kävelimme polkua pitkin vielä vähän aikaa, kunnes saavuimme lammelle. Pienelle lammelle, jonka ympärillä oli kiviä. Joseph asettui istumaan yhdelle. Naurahdin ja istuin hänen viereensä. Vaistomaisesti jätin vähän turvaväliä.

Hetken päästä hiljaisuus, jonka aikana kuului vain nukkuvan luonnon ääniä, alkoi tuntua liian vaivaantuneelta.

      ”Haluatko puhua?” Joseph kysyi yhtäkkiä.

      ”Mistä?” kysyin katsomatta häneen, vaikka tiesin, että hän tuijotti minua.

      ”Mistä vain. Leiristä, teatterista, perheesi ongelmista… meistä?”

      ”En ole varma onko järkevää käyttää tuota sanaa…” mumisin ja otin heinän käteeni. Ryhdyin leikkimään sillä, kuin se olisi ollut kiinnostavampi kuin Joseph. Täytyy muistaa, että minä olin näyttelijä.

      ”Siitä minä haluan puhua. Miksi ei olisi? Minusta se olisi kivaa. Olisi kivempaa käyttää sanaa ’me’, ja tarkoittaa Josephia ja Lilithiä, kuin Josephia ja Ninaa. En näe sinulla mitään syytä vastustella. Varsinkaan, jos kerta pidät minusta.”

Oli koko ajan vaikeampaa katsoa Josephiin, sillä tiesin hänen olevan oikeassa. Ei minulla ollut syytä. Johtuiko se siitä, että niin moni parisuhteeni oli mennyt pilalle? Vai johtuiko se siitä, etten halunnut tehdä sitä, koska isä pyysi? Vai johtuiko se siitä, että kaikki leirin tytöt jahtasivat Josephia? Vai johtuiko se vain Ninasta. Minä ja Nina olisimme voineet olla kavereita. En kai minä oikeasti syyttänyt Josephia se mahdollisuuden tuhoamisesta?

Osasikohan Joseph lukea ajatuksia? ”Lilith, se johtuu Ninasta vai mitä? Minähän sanoin, että hoidan asian.”

     ”Joseph, minä näin teidät”, sanoin. En tiedä, mitä luulin voittavani, kun aloitin totuuden kertomisen.

     ”Mitä?”

     ”Laiturilla. Yöllä. Nina kertoi lukeneensa sinun alitajuntaasi.”

     ”En minä nähnyt sinua siellä”, Joseph oli ihmeissään.

     ”Se ei ole nyt olennaista”, sanoin ja siirsin katseeni Josephiin. Hän oli kääntynyt minuun päin. ”Minä näin teidät ja kuulin teidän keskustelunne! Et uskonut Ninaa, vaan sanoit, että hän on ainoasi. Sanoit, ettei sinulla ole tunteita minua kohtaa, koska et hylkäisi Ninaa! Miksi muutit mielesi? Oliko se sen arvoista? Mistä sait sellaista edes päähäsi?! Nina ei ansaitse tuollaista kohtelua! Ei, vaikka kuinka pitäisit minusta. Vaikka kuinka pitäisimme toisistamme! Siksi ehdotan, että pyydät anteeksi Ninalta, unohdat minut ja jatkat elämääsi, kuin en olisi koskaan tullutkaan leirille.” Kuinka inhosinkaan sanoa noin.

Joseph jäi tuijottamaan minua naama peruslukemilla. Tunsin itseni pelleksi, sillä itse taistelin, ettei silmäni alkaisi vuotaa. Näin Josephin rinnan kohoilevan hänen hengityksensä tahtiin. Hän vilkaisi hetkeksi lammelle ja palautti katseensa minuun.

     ”Pidätkö tätä vitsinä? Luuletko, että tuosta vain jättäisin tytön, josta pidän oikeasti, vain siksi, ettei exälläni olisi paha mieli? Oletko nyt miettinyt tämän asian ihan loppuun asti?”

     ”Sinä et edes pidä minusta.”

     ”Sinä et laita ajatuksia minun päähäni.”

Seurasi hiljaisuus, jonka luulisi olevan entistäkin vaivaantuneempi. Kuitenkin, yhtäkkiä me kumpikin unohdimme istuvamme siinä vierekkäin. Keskityimme vain ajattelemaan. Miettimään sitä, miten pääsisimme tästä tilanteesta.

Minä keksin ratkaisun ensin. Niin säälittävää, kuin se olikin, vaihdoin puheenaihetta. ”Minä seisoin teidän välissänne, mutta te ette nähneet minua. Tuijotin silmiisi, mutta et nähnyt minua. Laskin käteni Ninan hartialle lohduttaakseni häntä, mutta hän ei huomannut minua”, selitin hiljaa.

Joseph huokaisi tyytymättömästi. ”Minähän sanoin, että sinun pitää kertoa, jos huomaat jotain tavallisuudesta poikkeavaa”, hän ei edes jaksanut kuulostaa vihaiselta.

Enkä minä edes jaksanut keksiä selityksiä. Kaivoin kännykän taskustani ja katsoin kelloa. Puoli yhdeksän. ”Pitää mennä. Polly ja Rose jo varmaan ihmettelevät, missä viivyn.”

      ”Minä saatan sinut.”

Ja niin hän saattoikin. Kaikessa hiljaisuudessa kävelimme polkua pitkin aina aidan läpi, kunnes ilmassa oli jotain outoa.

     ”Mikä täällä haisee?” Joseph kysyi haukotellen.

En vastannut. Jäin tuijottamaan mökkiä, kolmatta vasemmalta.

Se mökki oli tulessa.

Ja se mökki oli meidän.