#8

Mökkimme ympärille oli kerääntynyt ihmisiä.

”Lilith!”

Kuului huutoja ja ihmetyksiä.

”Lilith katso minuun!”

Missä Polly ja Rose olivat? Olivatko he turvassa?

Joseph tarttui hartioihin ja ravisteli niitä hieman, että saisi huomioni. ”Lilith, pysy tässä! Älä mene minnekään! Lupaa minulle!” hän huusi melun läpi ja lähti juoksemaan kohti päärakennusta. Nyökkäsin vaimeasti liian myöhässä.

     ”Lilith!” kuulin jonkun huutavan ja melkein itkin onnesta. He olivat turvassa. Hekin olivat järkyttyneitä, Polly itki ja kovaa. ”Lilith, anteeksi! Ei olisi pitänyt, minä…” Polly sopersi kyyneleiden läpi ja Rose lohdutteli häntä parhaansa mukaan.

     ”Polly, kerro minulle! Miksi pyydät anteeksi?” kysyin kovaa. Kuulin, kuinka Drake oli ilmestynyt paikalle jakelemaan ohjeita henkilökunnalle.

     Polly lysähti maahan itkuisena. Siirsin katseeni Roseen. Hän kuulosti järkyttyneemmältä kuin näytti. ”Polly tupakoi vessassa… Hän poltti vahingossa verhot sytkärillä eikä saanut tulta sammumaan!” Rosen kasvoista huokui pettymys, vähän vihaa ja moittimista, sekä surua.

     Käänsin katseeni mökkiin. Palo levisi mökin etuosasta taaksepäin. Huoneeni! Se ei ollut vielä tulessa. Hetken mielijohteesta juoksin mökin takapuolelle miettien, mitä pelastaisin. Kuulin jonkun huutavan perääni, mutta en kuunnellut.

     Onneksi ikkuna oli matalalla. Sen voi avata vain sisältä päin! Hieraisin otsaani ja aloin etsimään kiveä, joka oli mahdollisimman iso, mutta jonka jaksaisin heittää. Pian löysin sopivan, nyt piti laittaa kaikki voima peliin.

Meikkini, kuvani, kirjani!

     Kuului räsähdys, kun kivi lensi päin ikkunan lasia. Huokaisin syvään ja kapusin vaivalloisesti ikkunasta sisälle – oli kuuma. Olin oikeassa, huone ei ollut tulessa, mutta se savusi sitäkin enemmän. Laitoin käteni suuni eteen ja pidätin hengitystäni. Otin tyhjennetyn matkalaukkuni sängyn alta ja ryhdyin heittelemään siihen tärkeimpiä tavaroitani. Savu alkoi kirvelemään silmiäni ja minun oli pakko vetää välillä henkeä.

     Huoneeseeni jäi hirveän paljon tavaraa, mutta en millään voinut ottaa kaikkea mukaan. Toivoin vain, että palo ehdittäisiin sammuttamaan, ennen kuin se saavuttaisi huoneeni. Olin uupunut, oli kuuma, näin hädin tuskin eteeni, ja minun oli pakko käyttää molempia käsiäni, jotta saisin heitettyä laukkuni ikkunasta. Ei onnistunut. Ehdin nähdä tumman hahmon ilmestyvän ikkunaan, ennen kuin kaikki pimeni.

”Hän lähtee kotiin!”

”Tämä oli alun perinkin huono idea!”

”Hän itse halusi tänne! Tämä leiri on ollut hänen unelmansa!”

”Sinun ei olisi pitänyt kertoa tästä hänelle! Vain, koska hänen äitinsäkin…”

”Hän herää!”

     Avasin silmäni ja hahmotin kaksi, ei, ainakin neljä hahmoa yläpuolellani. Joseph, Drake, Ed… ja isä?! Nousin istumaan, ja ympärilläni olevat suoristivat selkänsä edelleen katsoen minuun. ”Isä? Mitä sinä täällä teet?”

     ”Minulle soitettiin heti. Olethan kunnossa?” isä näytti pettyneeltä, ja hänen keski-ikäisen ihon ryppynsä olivat syventyneet. Hän näytti stressaantuneelta.

Minulla kesti hetki tajuta tilanne. ”Olen kunnossa… mökki!”

”Palo on sammutettu”, Ed sanoi ja työnsi kätensä taskuihinsa. Mitä ihmettä hän täällä teki?

”Saatte nukkua väliaikaisesti päärakennuksessa ylimääräisissä henkilökunnan huoneissa”, sanoi Drake.

”Jos haluat jäädä”, isä lisäsi, ”Ymmärrän kyllä, jos haluat lähteä kotiin. Ehkä niin on parempi.”

”En minä halua lähteä”, sanoin ja ihmetys paistoi ainakin isän ja Draken kasvoilla, kun he vilkaisivat toisiaan mitäänsanomattomin ilmein. Oli tilaisuuteni vaihtaa puheenaihetta: ”Missä Polly ja Rose ovat? Ovatko he kunnossa?”

     Sillä hetkellä paikalle ilmestyi Rose. Hän juoksi niin nopeasti, että pystyin päättelemään hänen kykynsä. ”Vau!” sanoin hänelle ja hän hymyili minulle vaisusti. ”Mutta missä Polly on?”

Joseph ja Rose vilkaisivat toisiaan. ”Polly lähti kotiin.”

     ”Mitä? Miksi?”

     Rose ei ehtinyt sanoa mitään, kun Ed ehti ensin. ”Hänet olisi erotettu kuitenkin!” hän sanoi töykeällä äänellä ja kohotti kulmakarvansa. Katsoin häntä hetken silmät sirillä. Kyllä, tupakointi oli väärin, mutta miten hän itse voi sanoa noin ahdisteltuaan minua humalassa.

     ”Oletko kunnossa? Äänesi on vähän käheä!” Rose sanoi ja puri huultaan.

     Nousin seisomaan ja yskäisin. ”Eiköhän kuuma kaakao auta. Olen kunnossa”, sanoin hellästi, sillä Rose tuntui olevan vähän säikähtänyt.

     ”Drake!” joku huusi ovelta, ”Palopäällikkö on täällä ja haluaisi jutella kanssasi”, Deborahiksi ilmennyt henkilö sanoi. Drake nyökkäsi ja viittoi Edin mukaansa vilkaisten vielä poikaansa, joka seisoi vierelläni.

     ”Jutellaan myöhemmin”, isä sanoi ja lähti heidän peräänsä, kuin asia olisi kuulunut hänelle jotenkin. Katsoin heidän peräänsä niin kauan, että olin varma etteivät he kuulleet.

     ”Mitä hän täällä teki?” mulkaisin loittonevia selkiä ja ristin käteni rinnalle.

     ”Ed? No hän…” Rose puri huultaan ja katsoi epätoivoisesti Josephiin, joka taas katsoi minua ilmeettömänä. ”Ikävä sanoa näin, mutta hän pelasti sinut.” hänen kasvoiltaan paistoi hämmennys, jonkin verran suuttumusta, helpotusta, lisää vihaa, pettymystä… Harmittiko häntä se, että Ed oli pelastanut minut eikä hän? Ainiin. ”Lil, minähän sanoin, ettet saa mennä minnekään! Olin huolesta sekaisin, kun Rose kertoi minulle että menit sisälle!” hän upotti sormensa hetkeksi hiuksiinsa, kunnes vetäisi ne vauhdilla pois. Hän vilkaisi minua se sama sekainen ilme kasvoillaan, ennen kuin harppoi ovesta ulos. En edes yrittänyt huutaa hänen peräänsä. Ei hänen mökkinsä ollut tulessa. Ei hänen tavaransa olleet vaarassa.

     Kohotin katseeni Roseen. ”Missä…?” En edes ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun Rose osoitti huoneen nurkkaan – tässä välissä tajusin olleeni terveydenhoitajan huoneessa -, missä näin laukkuni. Luojan kiitos. ”Olet onnekas. Palo ei edes yltänyt sinun huoneeseesi. Meidän huoneemme sen sijaan…”

     ”Voi Rose”, sanoin pahoittelevasti ja ryntäsin halaamaan häntä.

     ”Ei se mitään. Onneksi koko mökki ei kuitenkaan palanut maan tasalle. Kyllä me teatteri-bimbotkin osaamme vettä kantaa”, Rose sanoi silmää vinkaten, mutta silti näin hänen hymynsä läpi niin paljon surua. ”Puhutaanko jostain muusta? Niin kuin siitä, kuinka lätkässä Josh on sinuun?”

     ”Ähh…”

     ”No, on hänessäkin tietty vikansa”, Rose sanoi ja istahti pöydälle, jossa olin äsken maannut.

     ”Tunnetko hänet hyvinkin?” olin tarkoittanut sen vitsiksi, mutta Rose puristi huulensa yhteen.

     ”Sanotaanko näin, että minä olin yksi Josephin valloituksista”, hän kohautti olkiaan. Kun katsoin Rosea, en voinut – ei millään pahalla – kuvitella häntä Josephin kanssa. Jos Joseph piti Ninan kaltaisista tytöistä… Rose on kurvikkaampi. Nina on hento tyttö kauniilla vartalolla. Joku vinksahtanut saattaisi kutsua Rosea jopa läskiksi. ”Mutta siitä on kauan”, Rose lisäsi.

     ”Minä en ole varma, mitä mieltä olla hänestä. Hän on ihana ja komea ja välillä ihan mukavakin…”

     ”Mutta silti tyypillinen kundi”, Rose jatkoi lausettani ja nyökkäsin. ”Niin, ja hän on vähän suojelunhaluinenkin”, hän lisäsi viitaten äskeiseen virnuillen. Huokaisin.

     ”Minun pitää pyytää häneltä anteeksi”, sanoin haluttomana ja Rose nyökkäili.

     ”Sinun täytyy myös päästä nukkumaan, niin kuin minunkin”, hän sanoi ja nousi. Hän ojensi kätensä. ”Tule, näytän sinulle uudet huoneemme.”

     Oli mökkini palanut tai ei, harjoituksiin oli silti mentävä. Ei minulla olisi huvittanut, mutta Ed ja Janet olivat saaneet roolijaot valmiiksi. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Halusin niin kovasti Kaunottaren roolin, mutta jos Ed olisi hirviö, saatoin olla eri mieltä. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin.

     Olin matkalla esityslavalle, kun törmäsin Ediin, melkein kirjaimellisesti. Ehdin nähdä hänen kengänkärkensä juuri ennen mahdollista kolaria. Vilkaisin nopeasti hänen omahyväistä naamaansa, ennen kuin otin askeleen sivulle päästäkseni hänen ohitseen.

      ”Onko keuhkoissasi vielä sen verran savua, ettet voi puhua?” hän astui eteeni. Olin jo ehtinyt laskea katseeni, mutta nostin sen taas Ediin. Hönkäisin oikein kovaa hänen naamalleen ja livahdin hänen ohitseen. ”Yleensä tässä tilanteessa sanottaisiin kiitos”, hän huusi perääni.

     Käännyin kävelemään takaperin. ”En minä ole sinulle kiitollisuuden velassa. Olemme tasoissa, joten jätä minut rauhaan”, sanoin ja käännyin taas kävelemään oikein päin. Luulin jo päässeeni hänestä eroon, mutta pian hän kävelikin rinnallani kädet taskuissaan. Mulkaisin häntä ja huokaisin kovaa.

     ”Mitä? Älä yhtään tuhahtele siinä, minä olen pomosi. Ja sitä paitsi meillä on sama suunta”, hän sanoi.

     Tein äkkijarrutuksen. ”Okei. Mene sinä edeltä, niin minä odotan tässä pari minuuttia”, nostin käteni ristiin rinnalle ja laskin enemmän varaa oikeaan jalkaan, sain itseni näyttämään odottavalta.

     ”Olet mahdoton”, Edin naama oli vakavoitunut huomaamattaan. ”Et näköjään ihan tajunnut, että minä pelastin sinut tulipalolta”, hän painotti viimeistä sanaa.

     ”Ja ahdistelit minua. Se ei ole pikkujuttu sen tulipalojutun rinnalla, Ed. Saatan ylireagoida, mutta nyt minulla on siihen oikeus!” Purin äsken luomani poseerauksen ja astelin tarmokkaasti Edin ohi. Samalla kehuin jäntevyyttäni ja itsevarmuuttani. Aloin koko ajan uskomaan Josephia, minun täytyi pysyä kaukana Edistä. Se tosin olisi vaikeaa, jos hän ja Janet olivat suunnitelleet roolit tietyllä tavalla. Tekisikö Ed sen tahallaan? Kiusatakseen minua? Tai Josephia? Ei kai Joseph tulisi mustasukkaiseksi, jos joutuisin pahimmillaan suutelemaan Ediä. Emmehän me edes seurustelleet…

     ”Joten et haluakkaan olla Kaunotar?”, Janet kohotti kulmakarvaansa epäuskoisesti.

     ”Niin”, itsevarmuuteni rapeili, mutta ajattelin sen riittävän.

     ”Koska Ed on hirviö?” Janet ei tuntunut käsittävän pyyntöäni.

     ”Se on meidän välinen asiamme, jota ei tarvitse selittää muille sen tarkemmin”, sanoin tiukasti yrittäen kuitenkin käyttää lempeää naamaa – onnistumatta. Halusin hoitaa tämän nopeasti pois alta. ”Olen pahoillani, jos tämä sotki roolijakonne ihan kokonaan.”

     ”Sitä se kyllä teki. Olin nimittäin suunnitellut juuri teidät Kaunottareksi ja Hirviöksi, eikä Edilläkään ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin hän piti siitä todella paljon. Ihmeellistä, että vain sinun mielestäsi se on huono idea? Onko tämä teidän välinen asianne sittenkin vain sinun asiasi? Entä-”

     Minun täytyi keskeyttää mahdollinen Janetilla-on-asiaa-romaanin syntyminen: ”Sanoin, juuri, ettei sitä tarvitse selittää sinulle. Mutta hei, nyt sinä voit saada sen roolin! Etkös sinä halunnutkin sitä?

     ”Voi kuinka haluaisinkaan! Katsos, kun minä olen pidempi kuin Ed. Ei Kaunotar voi olla pidempi kuin Hirviö”, Janet selitti heilutellen kynää ilmassa, saaden minut tuntemaan itseni hölmöksi.

     ”Ettekö te ole suunnilleen saman pituisia?” kysyin. He olivat pitkiä, mutten koskaan ajatellut Janetin olevan pidempi.

     ”Emme!” Janet siirsi maantienharmaan, värjäämättömän hiuskiehkuran pois naamaltaan ja korjasi lasejaan. Hän kumartui vähän minua kohti. ”Me mittasimme. Olen 1,5 senttimetriä pidempi. Se ei käy. Pystyisitkö itse näyttelemään herkkää rakkaustarinaa, jos vastanäyttelijäsi on sinua lyhempi? Se on-”

     ”Janet, halusin vain sanoa, että en ota roolia vastaan. Sinä ja Ed saatte sopia siihen jonkun toisen.”

     ”Ei se minua mietitytä. Minua mietityttää se, mihin rooliin laitan sinut…” Janet piti pitkältä tuntuvan tauon. ”Kuule, ei taida onnistua. Voisitko nyt olla oikea näyttelijä ja niellä roolisi?”

     ”Niin. Ei oikeat näyttelijät valita, vaikka vastanäyttelijä olisikin tällainen riitapukari-raiskaaja”, Ed asteli esiin takaani ja asettui Janetin viereen. Tunsin oloni niin lyhyeksi - niin pieneksi ja avuttomaksi. Olisipa joku, joka ymmärtäisi minua.

     ”Ed, ei mitään henkilökohtaista. Minua vain kuvottaa ajatuskin seistä samalla lavalla sinun kanssasi”, hymyilin ivailevasti ja jätin kaksi porukkamme johtajaa kuin nallit kalliolle. Ja ei, en suunnannut kohti esityslavaa, jossa harjoituksemme oli määrä pitää.

     Tietysti minua ärsytti se, että osoitin heikkoutta kieltäytymällä vaativasta roolista, joka oikeasti olikin suuri unelmani. Miten Edin kaltainen ihminen saakaan paljon tuhoa aikaan?

Matkalla päärakennukselle näin porukan ohjaajia pelaavan lentopalloa rannalla ja tunnistin Josephin heidän joukossaan. Astelin hietikon reunalle ja asetuin siihen seuraamaan peliä. Joseph oli hyvä, mutta tiesin, että hän pärjäisi paremminkin. Mietin, oliko hän ajatellut lammella tapahtunutta keskustelua yhtä paljon, kuin minä. Pallo liiti kohti Josephia, ja Joseph valmistautui lyömään sen vastustajan puolelle ojentaen kätensä. Hän ei kuitenkaan osunut, pallo lensi hiekkaan, vastustajat hurrasivat, ja Joseph veti sormensa hiustensa läpi ilme vakavana.

     Joku Josephin joukkuekavereista huomasi minut ja tökkäisi Josephia hartialle osoittaen minua. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, kun hän kääntyi minua kohti ja katsoi minua ilmeellä, jota oli vaikea kuvailla. Yllätyksekseni hän lähti tarpomaan minua kohti pitäen katseensa tiukasti minussa. Lähdin kävelemään häntä vastaan tietämättömänä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kun välillämme oli pari metriä matkaa, meistä kumpikin tuntui tietävän, mitä pitäisi tehdä. Jotain, mitä me kummatkin olimme salaa halunneet, mutta emme olleet halunneet myöntää sitä itsellemme – saati toisillemme.

      Joseph kurotti kätensä ja otti kasvoni niiden väliin ja kumartui painamaan huulensa omilleni.