#6

Josephin pinna katkesi ensimmäisenä ja hän lähti kävelemään kohti poikien mökkiä. Hänestä tuntui varmasti… en edes tiedä. En tiedä ,ärsyttikö häntä enemmän se, että Nina luki hänen alitajuntaansa (mikä tuntuu olevan hänen kykynsä. Nyt alan jo uskoa tähän) vai se, että hänellä tuntuu olevan tunteita minua kohtaan tietämättään. Se kuulostaa… sairaalta.
      Melkein säikähdin, kun Nina lysähti kyykyyn itkemään. Tuntuisi minustakin pahalta, jos saisin tietää poikaystäväni pitävän toisesta. Salaa toivoin, että Nina aisti erehtyisin. Vaikka kuinka tykkäisin Josephista, en varmasti veisi häntä Ninalta, en varmasti. Vaikka he eroaisivat, en siltikään koskisi Josephiin. Trista on pahimman luokan poika-asiantuntija, ja olen oppinut häneltä vaikka mitä. Hän tietää asioita myös kokemuksesta. Hän riitaantui entisen parhaan kaverinsa kanssa tuon vietyä Tristan poikaystävän. Muistan, kuinka lupasin hänelle, etten itse tulisi tekemään niin.
      Jäin odottamaan, että Nina lähtisi. Pian kuulinkin hänen hengityksensä rauhoittuvan ja hän nosti katseensa. Hän oli pyyhkinyt kyyneleensä, mutta hänen silmänsä punersivat edelleen. Hän oikaisi selkänsä, hengitti syvään ja lähti kävelemään tyttöjen mökkejä kohti.  Lähdin kävelemään hänen peräänsä.
      ”Nina?” sanoin varovasti. Hänen oli pakko kuulla minua. Halusin kysyä häneltä, oliko se totta. Halusin pyytää anteeksi. Tarvitsiko minun?
      Nina ei reagoinut. Sillä hetkellä päätin, että pysyn kaukana Josephista. Vedosta huolimatta. Jos tarve vaatii, juoksisin häntä karkuun jos hän änkeäisi seuraani. En varsinkaan halua olla hänen seurassaan, kun Nina on näkemässä.
      En myöskään kertoisi tästä yöstä kellekään. Ei minun tarvitsisi. Vaikka Joseph käski kertoa jos huomaan jotain epätavallista, en kertoisi. En varmasti. Keskittyisin teatteriin, henkeeni ja elämääni. En antaisi Josephin vaiettujen tunteiden kehittyä enempää. Enkä omieni. Kohtelisin häntä, kuin ketä tahansa muuta leiriläistä. Ninan takia.

Seuraavana päivänä en mennyt aamupalalle. Heti aamusta heitin viimeyön ulos päästäni ja keskityin siihen, että ryhmämme kapteenit päätettäisiin tänään. Ja suunnittelisimme jo roolijakoakin. Jos saisin Kaunottaren roolin, minulla ei olisi edes aikaa ajatella Josephia. Täydellistä. Niin täydellistä.
      Tarkoituksena oli saapua tapaamispaikalle ensimmäisenä, mutta tulinkin viimeisenä. Onneksi en ollut niin hirveästi myöhässä. En tiedä miksi, mutta istuin mahdollisimman kauas Edistä. Hänen tarvitsi vain vilkaista minua, ja huomasin hänen tajunneen, mistä on kyse.
      ”Noniin”, harvinaisen pitkä tyttö, jonka tunnistin viimekertaisen esittelykierroksen perusteella Janetiksi, avasi keskustelun. Hän asetti keskelle lavaa laatikon, josta otti esille jokaiselle kaksi lappua ja kynän. ”Minun puolestani mennään suoraan asiaan. Ketkä haluavat asettua ehdolle porukan kapteeniksi?” hän sanoi ja ihmettelin, miksei hänen kätensä irronnut, kun hän nosti sen rajusti ilmaan. Myös pari muuta nostivat kätensä. Yllätyksekseni Ed oli yksi heistä. Janet nyökkäili tyytyväisenä ja pyysi meitä ottamaan kaksi lappua, joihin kumpaankin kirjoittaisimme yhden nimen ehdokkaista. Tiesin jo, keitä äänestäisin. Ja kumpikaan heistä ei ollut Ed.
      Kirjoitin lappuihin Janetin – tietysti – sekä Justinin. Justin oli hento poika, jota en ollut koskaan nähnyt kenenkään kanssa. Ajattelin, että jos hänestä tulisi kapteeni, hän saisi lisää itseluottamusta – ja kavereita. Pahoin pelkäsin, ettei kukaan muu valinnut häntä.
      Ja ei valinnutkaan. Janetin laskettua äänet hän suunnilleen lensi ilmassa, kun minä istuin siinä paikallani suu ammollani katsoen Ediin, joka virnisti voitonriemuisesti. Miten? Miksi? Ei! Ei hän voi olla kapteeni! Hän, hän ryyppää! Oliko hän kiristänyt muita? Tai lahjonut?
      Janet kaivoi laukustaan ison kirjoituslehtiön. Suupieleni kohosivat. Hän oli varmasti valmistautunut siihen, että hänet valittaisiin. Hän hivuttautui lähemmäs Ediä, joka oli juuri ja juuri tytön pituinen.
      ”Noniin!” Janet huudahti tottumuksien mukaisesti. Hän sanoi Noniin viime kerralla noin viisi kertaa. ”Nyt minä… Me! Me otamme toiveita vastaan tulevasta roolijaosta. Jos joltain meni ohi, olemme siis päättäneet tehdä nykyaikaistetun version Kaunottaresta ja Hirviöstä. Ja niin, jos täältä löytyy vapaaehtoisia käsikirjoitukseen… Hetkonen, meidän pitää jakaa koko ryhmä! Lavastus, puvustus, käsikirjoitus…”
      Ed, luojan kiitos, keskeytti Janetin puheen. ”Hengitä”, hän sanoi ja Janet puhalti ilmat ulos keuhkoistaan. ”Noniin”, Ed jatkoi ja minua nauratti se, kuinka hyvin hän sai sen kuulostamaan Janetilta. ”Kuka haluaa olla Kaunotar?” hän kysyi ja nostin käteni itsevarmana. Kun taas yllätyksekseni Janetin käsi singahti pystyyn taas mielestäni vaarallisen rajusti. Naurahdin sisälläni. Ei hän saisi roolia.
     Ed nyökkäsi ja käski Janetin kirjottaa ehdokkaat vihkoon. ”Entäs Hirviö?” hän sanoi ja nosti itse kätensä. Kukaan muu ei viitannut. Kirosin sisälläni. Halusinko sittenkään Kaunottaren roolin?

Seuraavana päivänä, aamiaisella,  istuin yksin, lähettäen (noin sadannen kerran sinä päivänä) isälle viestiä. Hän ei ollut ottanut yhteyttä edellisen jälkeen, vaikka oli luvannut. Minä olin huolissani.
      Melkein säikähdin, kun joku paiskasi tarjottimen nenäni eteen, ja istui sitten alas.
      ”Huomenta”, Joseph sanoi leppoisasti ja voiteli leipänsä. En vastannut. Vilkuilin ympärilleni etsien tekosyytä häipyä paikalta.
      Joseph otti haukun leivästään, eikä kerennyt nielemään kaikkea, kun alkoikin jo puhua. ”Lauantaina järjestetään bileet rannalla. Se on perinne, joten sinun on pakko tulla”, hän sanoi ja katsoi minuun tiiviisti.
      Kohtasin hänen katseensa ensimmäistä kertaa. ”En tule”, vastasin. Ei minun tarvinnut sen enempää miettiä. Joseph olisi siellä, Nina olisi siellä, Ed olisi siellä. Niin olisivat Rose ja Pollykin, mutta hekin olisivat vain kahdestaan.
      ”Miksi?” hän kysyi ja nielaisi.
      ”Etköhän tiedä vastauksen itsekin”, sanoin ja nousin lähteäkseni, mutta Joseph tarttui käteeni. Pakokauhu valtasi minut. Eihän Nina nähnyt? Jos hän näkisi, hän varmistuisi siitä, mitä luki Josephin ajatuksista.
      Jäin tuijottamaan käsiämme, kun Joseph sanoi: ”Lilith. Haluan, että tulet. Pääset mukaan porukkaan. Sen luulisi olevan sinulle tärkeää.”
      Rakastin Josephissa sitä, että hän osasi muuttua vakavaksi tilanteen sattuessa. Leikkisyys hänen silmissään kaikkosi silmieni edessä, ja nyt näin hänen oikeasti haluavan, että tulen. Se tässä olikin huono asia.
      Vedin käteni pois ja lähdin. Jos olisin jäänyt hetkeksikään, olisin varmasti sanonut meneväni bileisiin.

Iltapäivällä olimme Pollyn ja Rosen kanssa vihdoinkin päättäneet viettää aikaa kolmestaan. Päätimme siis hoitaa ensimmäisen backstagen siivousvuoromme. Aika kului rattoistasti, kun juttelimme niitä näitä. He kertoivat, että heidän ryhmänsä tekee näytelmän kokonaan itse. Ja Rose on kuulemma mukana kirjoitusryhmässä.
       Huokaisin syvään harjatessani peruukkeja. ”Olisipa ollut kiva tulla teidän kanssanne samaan ryhmään.”
       Rose puolestaan pyyhki peilejä. ”Eikö sinulla sitten ole ketään omassa ryhmässäsi?”
       ”Ei…” kohautin olkiani. ”Ed on siellä, mutta en saa – tai halua – hänestä seuraa”, sanoin. Vaikka hän olikin selvin päin ihan mukava, hän saattoi silti vähän väliä räjähdellä. Kerran hän mielestäni ylireagoi siihen, kun Janet ruikutti siitä, että hänen oli pakko päästä Kaunottaren rooliin. Ed oli kuulemma ollut yhä minun kannallani ja huutanut sitten Janetille.
        ”Jep. Me kuulimme, miten hän kohteli sinua. Uskomatonta. Vaikka Ed onkin Ed, uskoin silti, että hän lopettaisi juomisen niin kuin lupasi”, Polly sanoi ja kohautti olkiaan, ”No, en ole oikeastaan koskaan pitänyt hänestä.”
        Minä olin pitänyt hänestä hetken. Hetken olin luullut, että hän on mukava, vaikka Joseph väittikin toista. Minun olisi pitänyt vain uskoa häntä. Hemmetti.

Illalla kävelin sateessa kohti mökkiämme. Ei siellä silloin ollut satanut, kun tulin ulos, joten minulla ei ollut sateenvarjoa. Silti en jaksanut juosta. Oli aika varmaa, että saisin Kaunottaren roolin ja asiat alkoivat muutenkin olla mallillaan… Kunnes Joseph tuli vastaan mökkipolkujen risteyksessä. Katseemme kohtasivat pariksi venyväksi sekunniksi. Se, mitä kerkesin hänestä nähdä – ennen kuin nopeutin askeliani – hän oli surullinen. Mieleni teki jäädä hänen luokseen, lohduttaa. Mutta pidin kiinni siitä, mitä olin itselleni luvannut. Ei Josephia.
       Joku kietoi lihaksikkaat kätensä ympärilleni takaapäin. Purin huultani. ”Ole kiltti ja irrota. Jos Nina näkee…”
       ”Minä jätin Ninan”, Joseph sanoi hiljaa, lähellä korvaani.
       ”Mitä!? Miksi? Ei kun, älä kerro! Se ei kuulu minulle, se on teidän välisenne asia! Miksi edes…” selitin kovaa sateen yli, kunnes Joseph keskeytti minut kääntämällä minut ympäri. Hän tarttui hartioihini ja tuijotti minua terävästi silmiin.
       Hänen märistä hiuksistaan tippui pisaroita hänen kasvoilleen.
       ”Tämä nimenomaan kuuluu sinulle!” hän korotti ääntään sateen ropinaa vastaan. Hän kumartui lähemmäksi kasvojani, jotta hänen ei tarvinnut puhua niin kovaa. Ehdin juuri ja juuri ajatella, hänen komeita kasvonpiirteitään, kun hän yhtäkkiä sanoikin jotain… järkyttävää.

       ”Jätin Ninan, koska pidän sinusta.”