# 2

En kiven takaa nähnyt, ketä Joseph tarkoitti, enkä olisi halunnut käyttäytyä niin naurettavasti, mutta jostain syystä en tapani mukaan noussut ja aloittanut mekkalaa. Joseph kurkki varovasti kiven takaa vähän väliä. Ilmeisesti kyseinen henkilö ei ollut vain ohikulku matkalla, hän oli jäänyt seisoskelemaan polulle.

      Yhtäkkiä kuulin puhetta: ”Hei, Ed, etsitkö jotain?” En ollut ihan varma, mutta ääni saattoi olla Draken.

      Yritin kurkistaa kiven takaa nähdäkseni jotain, mutta Joseph veti minut heti pois. Mulkaisin häntä ja hän pyöräytti silmiään.

      ”Ei kun… Tiedätkö missä Josh on? Meidän piti käydä yhdessä hakemassa mökin avaimet, mutta häntä ei näy”, selvästi Josephin ikäisen pojan ääni kuului. Hän vaikutti Josephin kaverilta, joten miksi ihmeessä piilottelimme häneltä?

      ”Hän lähti rannalle vasta hetki sitten.” Eipäs, vaan saattoi minut mökille. ”Löydät hänet ehkä sieltä.”

      ”Kiitos.”

      He kummatkin lähtivät kävelemään poispäin. Joseph odotti vielä hetken, kunnes päästi (lopultakin) ranteestani irti. Pongahdin pystyyn ja huokaisin.

      ”Kuka se oli?” kysyin ihmeissäni ja Joseph naurahti huolettomasti. En olisi voinut hetki sitten kuvitella hänen tekevän niin.

      ”Yksi tyyppi, jonka haluan pysyvän kaukana sinusta. Ei sen vakavampaa,” hän vastasi.

      ”Emmehän me edes tunne toisiamme, joten miksi sinä siitä huolehdit. Kerro kuka se on, niin osaan tehdä sen itsekin”, nostin käteni ristiin rinnalle viestiäkseni Josephille itsevarmuudestani ja siitä, että olin tosissani.

      ”En usko, että pystyt siihen.”

      ”En usko, että sinulla on oikeutta sanoa noin.”

      ”Lyödäänkö vetoa?”

      ”Mikä ettei!”

      ”Jos näen sinut, tai joku muu on kertonut nähneensä sinut hänen kanssaan seuraavan kolmen päivän aikana, minä roikun perässäsi koko leirin ajan”, Josephin katseesta huokui kilpailuhenkeä ja itsevarmuutta häneltä löytyi vähintään yhtä paljon, kuin minulta.

      ”Ja jos taas et, jätät minut rauhaan ja sinä keksit selityksen isillemme”, sanoin tomerasti ja löimme kättä päälle. Valitettavasti meidän molempien suupielet kohosivat hieman.

      Yskäisin pienesti. ”Ainiin. Joko haluat kertoa minulle, mistä Polly höpötti?”

      ”Hän höpötti roolijaosta. Olen vuotanut niitä joillekin, vaikka oikeasti ne julkaistaan vasta huomenna. Mitä oikein luulit?” hän naurahti ääneen. Jos hän valehteli, hän teki sen hyvin.

      ”Mitäs täällä höpötellään?” nuorekas (mutta vanha), nainen ilmaantui Josephin taakse. Mutta ei hän nyt vanha ollut, vain meihin verrattuna. Isän ikäinen?

      ”Deborah, tässä on Lilith. Lilith, Deborah. Deborah on…” Joseph ei kerennyt jatkaa, kun Deborah nosti sormensa huulilleen.

      ”Kukaan muukaan ei tiedä, joten miksi kertoisit?” hän hymyili Josephille mielestäni ärsyttävästi.

     Kuinkahan häntä osaisi kuvailla? Hänen poskipäitään oli selvästi muotoiltu, tai sitten liian tumma meikkivoide vaikutti siihen. Huulet hänellä taisi olla luonnostaan täyteläiset, ainakin ne näyttivät siltä kirkkaanpunaisen huulipunan alta. Noin tuuheita ripsejä ei saa aikaan hyvälläkään ripsivärillä, joten kyseessä täytyi olla parin tunnin mittainen ripsihuolto.

     Hänen hiuksensa taisivat olla ainoa hyvä asia hänessä. Olivathan ne värjätyt, muttei kaikilla ollut luonnostaan kivan väriset hiukset, niin kuin minulla.

     Nyt hän heilautti ne ”vaikuttavasti” selkänsä taakse ja räpytteli silmiään. ”Tulkaas, kaikki muut alkavat olla jo esiintymislavan luona.”

Katsomo oli täynnä leiriläisiä. Heitä oli paljon, ja kukaan ei ollut yksin. Kaikilla oli kavereita yhdestä jopa kymmeneen. Niin kuin aiemmin sanoin, porukkaa oli niin erilaista. Kun näin yhden gootin istuvan toisen kanssa, saattoi heti heidän vieressään istua kaksi koripalloilijapoikaa pelleilemässä. Goottien naamasta näki, ettei homma oikein ollut heidän mieleensä.

      ”Voit mennä kavereittesi luo”, sanoin Josephille, ”Pärjään kyllä yksinkin.”

      ”Njaah”, hän vaihtoi painoa toiselle jalalle. ”Taidan istua kanssasi. Sinut leimataan muuten yksinäiseksi raasuksi.” Hengitä syvään, Lilith, sinun täytyy vain voittaa veto ja tämä on ohi.

      Mutta halusinko sen olevan ohi? Joseph oli osoittautunut rennoksi, kylmäpäiseksi ja järkyttävän hyvännäköiseksi jätkäksi. Kieltämättä hän oli vähän ylimielinen. Sitä paitsi, minulla ei ollut ketään muuta.

Tilaisuudessa Drake kertoi meille säännöistä ja jakoi tehtäviä jokaiselle mökille. Minun, Pollyn ja Rosen tulisi pitää huolta esiintymislavan takahuoneiden siistimisestä, joten niitä oli järjesteltävä päivittäin. Hän myös painotti, ettei sitä saa sotkea hirveään kuntoon vain sen takia, että joku muu on niistä huolehtimassa.

    Drake esitteli myös henkilökuntaa. Josephin äiti hoiti keittiötä. Isä ei ollut kertonut sanaakaan siitä, että Drakella olisi vaimo. Vahtimestareita oli kaksi. Itseasiassa heitä saattoi kutsua pikemminkin järjestyksenvalvojiksi. He kiertelisivät leirialueella päivä pitkät ja vahtisivat, ettei kukaan käyttäydy huonosti tai riko mitään. Lisäksi henkilökuntaan kuului opettajia, jotka pitivät tunteja, ja ohjaajia, jotka auttoivat kunkin ryhmän näytelmän edistymistä.

    Kysyin Josephilta, milloin ryhmät jaettaisiin ja hän kertoi listojen tulevan ilmoitustaululle viimeistään huomenna.

    ”Teillä on koko loppuilta aikaa purkaa tavaranne, kotiutua ja tutustua alueeseen. Älkää huoliko, ette voi poistua alueelta luvatta tai vahingossa, sillä ette voi olla huomaamatta aitoja. Kanooteista pidetään kirjaa, joten soutaminen pois ei myöskään onnistu, ja…”

     ”Hei Drake!” joku huusi yleisöstä, ”Saat leirin taas kuulostamaan joltain lastenleiriltä, jonne vanhemmat ovat ärsyttävät lapsensa väkisin työntäneet.” Puhujan äijäporukka hörähti nauruun, kun hän alkoi esittää parkuvaa lasta.

      ”Aivan, Luke, olet oikeassa. No niin, iltapala tarjoillaan kello 20. Nähdään silloin!”

      Nuoret taputtivat ja alkoivat liueta ulos katsomosta. Joseph näytti kyllästyneeltä. Hän oli varmaan ollut suunnilleen jokaisella isänsä järjestämällä leirillä. Kun hän huomasi katseeni, hän virnisti.

      ”Osaan puheen ulkoa. Hän sanoo aina samat asiat, samalla tavalla”, hän selitti.

      ”Otan osaa.” Lähdimme kävelemään kohti mökkejä kaikessa hiljaisuudessa. Pian saavuimme mökkini eteen. Sanoin risteyksessä, että Joseph sai kääntyä jo omaa mökkiään kohti, mutta hän halusi saattaa minut. Rose hipsi ulos ovesta suoraan luoksemme.

       ”Moi!” hän sanoi pirteästi ja kääntyi heti minun puoleeni: ”Toivottavasti et kylmä helposti. Sinulle jäi huone, joka on kauimpana takasta. Mutta kun Joseph antoi luvan, niin…”

       ”Ei se haittaa. Otan kaksi peittoa, jos tarvitsee.”

       ”Vitsi te kaksi näytätte söpöiltä yhdessä! Miten kauan olette tunteneet? Josh, mikset ole kertonut minulle hänestä?”

       Vilkaisimme Josephin kanssa toisiamme. Välissämme oli ainakin puoli metriä, ja nojauduimme kauemmaksi toisistamme. En nähnyt asetelmassa mitään söpöä.

       ”Olet ymmärtänyt jotain väärin”, Joseph avasi suunsa ensimmäisenä.

       ”Olemme tunteneet toisiamme nyt…” kaivoin kännykkääni taskustani katsoakseni kelloa, mutta Josephilla se taisi olla kädessä.

       ”Tunnin”, hän lopetti lauseeni.

       ”Ai. No mutta anyways, tule katsomaan, miten hienoksi laitoimme olkkarin. Tietysti sinäkin saat vaikuttaa johonkin, mutta huitelit jossain emmekä jaksaneet odottaa sinua…” Rose lähti vetämään minua mökkiin hymyillen.

       ”Rose”, Joseph sanoi peräämme tyynesti ja nyökkäsi häntä tulemaan luokseen.

       ”Mene vain. Polly on varmaan sisällä?” kysyin ja hän nyökkäsi. Ihan kuin hän olisi ollut peloissaan? Olisin minäkin, kun Joseph oli lausunut hänen nimensä noin vakavana.

      

”Ai moi! Minne jätit Rosen?” Polly kysäisi sytyttäessään tulta takkaan.

    ”Joseph kidnappasi hänet”, sanoin ja kohautin olkiani.

    ”Just.”

    ”Jep. Taidan mennä nukkumaan. Sori, olisi kiva viettää aikaa näin uudella porukalla, mutta olen todella väsynyt.” Ja minä olin.

    Kun makasin sängyssä päivän tapahtumat pyörivät päässäni epämääräisinä virtoina. Autossa olin päättänyt, että kääntyisin kerrankin isää vastaan ja antaisin olla koko Josephin. (Olinko ainoa, joka kutsui häntä oikealla nimellään? Ehkä en tuntenut häntä tarpeeksi hyvin kutsuakseni häntä Joshiksi. Kaikki muut taisivat olla). Joseph osoittautui hieman ylimieliseksi, ja turhan itsevarmaksi, yksinkertaiseksi, salaperäiseksi ja luvattoman hyvännäköiseksi pojaksi. Mitä siitä olla mieltä?

     Huomenna menisin ja käskisin lopettamaan sen typerän vedonlyönnin. Sanoisin, ettei hänen tarvitsisi tuhlata aikaansa minuun vain isänsä pyynnöstä. Tutustuisin paremmin Pollyyn ja Roseen, hankkisin muitakin ystäviä. Mutta Josephin jättäisin omaan arvoonsa.

     Aloin kuulla seinän takaa hiljaista puheensorinaa. Ensin ajattelin sen olevan mitätöntä höpöttelyä, mutta se alkoi kuulostamaan turhan viralliselta. Hiivin oven luo ja yritin kuunnella sen läpi. Kesti hetken, kun aloin saada jotain selvää.

     ”Josephin isä oli sanonut niin, joten ei muukaan auta”, Rosen ääni kuului.

     ”Hän voisi ajatella asiaa Lilithinkin näkökulmasta!”

     He puhuivat minusta? ”Niin, mutta tämä ei ole meidän asiamme. Jos emme olisi hänen mökkinaapureitaan, Josh ei olisi kertonut tätä minulle!”

     ”Se on törkeää! Kuvittele, miltä Lilithistä tuntuu, kun hän saa tietää!”

     ”En halua pettää Joshin luottamusta…”

     ”Ei Joshin tarvitse tietää. Mennään huomenna juttelemaan Drakelle, jooko?”

     ”Ähh… Okei…”

Jos minusta kuiskuttelu selkäni takana jatkuisi, en ollut varma kuinka hyvin viihtyisin leirillä. Kaikki puhuivat minusta, kuin olisin joku ulkopuolinen, joka ei tiedä kaikkea. Tämähän oli vain teatterileiri aiheesta kiinnostuneille nuorille? Vai oliko?