#8

Mökkimme ympärille oli kerääntynyt ihmisiä.

”Lilith!”

Kuului huutoja ja ihmetyksiä.

”Lilith katso minuun!”

Missä Polly ja Rose olivat? Olivatko he turvassa?

Joseph tarttui hartioihin ja ravisteli niitä hieman, että saisi huomioni. ”Lilith, pysy tässä! Älä mene minnekään! Lupaa minulle!” hän huusi melun läpi ja lähti juoksemaan kohti päärakennusta. Nyökkäsin vaimeasti liian myöhässä.

     ”Lilith!” kuulin jonkun huutavan ja melkein itkin onnesta. He olivat turvassa. Hekin olivat järkyttyneitä, Polly itki ja kovaa. ”Lilith, anteeksi! Ei olisi pitänyt, minä…” Polly sopersi kyyneleiden läpi ja Rose lohdutteli häntä parhaansa mukaan.

     ”Polly, kerro minulle! Miksi pyydät anteeksi?” kysyin kovaa. Kuulin, kuinka Drake oli ilmestynyt paikalle jakelemaan ohjeita henkilökunnalle.

     Polly lysähti maahan itkuisena. Siirsin katseeni Roseen. Hän kuulosti järkyttyneemmältä kuin näytti. ”Polly tupakoi vessassa… Hän poltti vahingossa verhot sytkärillä eikä saanut tulta sammumaan!” Rosen kasvoista huokui pettymys, vähän vihaa ja moittimista, sekä surua.

     Käänsin katseeni mökkiin. Palo levisi mökin etuosasta taaksepäin. Huoneeni! Se ei ollut vielä tulessa. Hetken mielijohteesta juoksin mökin takapuolelle miettien, mitä pelastaisin. Kuulin jonkun huutavan perääni, mutta en kuunnellut.

     Onneksi ikkuna oli matalalla. Sen voi avata vain sisältä päin! Hieraisin otsaani ja aloin etsimään kiveä, joka oli mahdollisimman iso, mutta jonka jaksaisin heittää. Pian löysin sopivan, nyt piti laittaa kaikki voima peliin.

Meikkini, kuvani, kirjani!

     Kuului räsähdys, kun kivi lensi päin ikkunan lasia. Huokaisin syvään ja kapusin vaivalloisesti ikkunasta sisälle – oli kuuma. Olin oikeassa, huone ei ollut tulessa, mutta se savusi sitäkin enemmän. Laitoin käteni suuni eteen ja pidätin hengitystäni. Otin tyhjennetyn matkalaukkuni sängyn alta ja ryhdyin heittelemään siihen tärkeimpiä tavaroitani. Savu alkoi kirvelemään silmiäni ja minun oli pakko vetää välillä henkeä.

     Huoneeseeni jäi hirveän paljon tavaraa, mutta en millään voinut ottaa kaikkea mukaan. Toivoin vain, että palo ehdittäisiin sammuttamaan, ennen kuin se saavuttaisi huoneeni. Olin uupunut, oli kuuma, näin hädin tuskin eteeni, ja minun oli pakko käyttää molempia käsiäni, jotta saisin heitettyä laukkuni ikkunasta. Ei onnistunut. Ehdin nähdä tumman hahmon ilmestyvän ikkunaan, ennen kuin kaikki pimeni.

”Hän lähtee kotiin!”

”Tämä oli alun perinkin huono idea!”

”Hän itse halusi tänne! Tämä leiri on ollut hänen unelmansa!”

”Sinun ei olisi pitänyt kertoa tästä hänelle! Vain, koska hänen äitinsäkin…”

”Hän herää!”

     Avasin silmäni ja hahmotin kaksi, ei, ainakin neljä hahmoa yläpuolellani. Joseph, Drake, Ed… ja isä?! Nousin istumaan, ja ympärilläni olevat suoristivat selkänsä edelleen katsoen minuun. ”Isä? Mitä sinä täällä teet?”

     ”Minulle soitettiin heti. Olethan kunnossa?” isä näytti pettyneeltä, ja hänen keski-ikäisen ihon ryppynsä olivat syventyneet. Hän näytti stressaantuneelta.

Minulla kesti hetki tajuta tilanne. ”Olen kunnossa… mökki!”

”Palo on sammutettu”, Ed sanoi ja työnsi kätensä taskuihinsa. Mitä ihmettä hän täällä teki?

”Saatte nukkua väliaikaisesti päärakennuksessa ylimääräisissä henkilökunnan huoneissa”, sanoi Drake.

”Jos haluat jäädä”, isä lisäsi, ”Ymmärrän kyllä, jos haluat lähteä kotiin. Ehkä niin on parempi.”

”En minä halua lähteä”, sanoin ja ihmetys paistoi ainakin isän ja Draken kasvoilla, kun he vilkaisivat toisiaan mitäänsanomattomin ilmein. Oli tilaisuuteni vaihtaa puheenaihetta: ”Missä Polly ja Rose ovat? Ovatko he kunnossa?”

     Sillä hetkellä paikalle ilmestyi Rose. Hän juoksi niin nopeasti, että pystyin päättelemään hänen kykynsä. ”Vau!” sanoin hänelle ja hän hymyili minulle vaisusti. ”Mutta missä Polly on?”

Joseph ja Rose vilkaisivat toisiaan. ”Polly lähti kotiin.”

     ”Mitä? Miksi?”

     Rose ei ehtinyt sanoa mitään, kun Ed ehti ensin. ”Hänet olisi erotettu kuitenkin!” hän sanoi töykeällä äänellä ja kohotti kulmakarvansa. Katsoin häntä hetken silmät sirillä. Kyllä, tupakointi oli väärin, mutta miten hän itse voi sanoa noin ahdisteltuaan minua humalassa.

     ”Oletko kunnossa? Äänesi on vähän käheä!” Rose sanoi ja puri huultaan.

     Nousin seisomaan ja yskäisin. ”Eiköhän kuuma kaakao auta. Olen kunnossa”, sanoin hellästi, sillä Rose tuntui olevan vähän säikähtänyt.

     ”Drake!” joku huusi ovelta, ”Palopäällikkö on täällä ja haluaisi jutella kanssasi”, Deborahiksi ilmennyt henkilö sanoi. Drake nyökkäsi ja viittoi Edin mukaansa vilkaisten vielä poikaansa, joka seisoi vierelläni.

     ”Jutellaan myöhemmin”, isä sanoi ja lähti heidän peräänsä, kuin asia olisi kuulunut hänelle jotenkin. Katsoin heidän peräänsä niin kauan, että olin varma etteivät he kuulleet.

     ”Mitä hän täällä teki?” mulkaisin loittonevia selkiä ja ristin käteni rinnalle.

     ”Ed? No hän…” Rose puri huultaan ja katsoi epätoivoisesti Josephiin, joka taas katsoi minua ilmeettömänä. ”Ikävä sanoa näin, mutta hän pelasti sinut.” hänen kasvoiltaan paistoi hämmennys, jonkin verran suuttumusta, helpotusta, lisää vihaa, pettymystä… Harmittiko häntä se, että Ed oli pelastanut minut eikä hän? Ainiin. ”Lil, minähän sanoin, ettet saa mennä minnekään! Olin huolesta sekaisin, kun Rose kertoi minulle että menit sisälle!” hän upotti sormensa hetkeksi hiuksiinsa, kunnes vetäisi ne vauhdilla pois. Hän vilkaisi minua se sama sekainen ilme kasvoillaan, ennen kuin harppoi ovesta ulos. En edes yrittänyt huutaa hänen peräänsä. Ei hänen mökkinsä ollut tulessa. Ei hänen tavaransa olleet vaarassa.

     Kohotin katseeni Roseen. ”Missä…?” En edes ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun Rose osoitti huoneen nurkkaan – tässä välissä tajusin olleeni terveydenhoitajan huoneessa -, missä näin laukkuni. Luojan kiitos. ”Olet onnekas. Palo ei edes yltänyt sinun huoneeseesi. Meidän huoneemme sen sijaan…”

     ”Voi Rose”, sanoin pahoittelevasti ja ryntäsin halaamaan häntä.

     ”Ei se mitään. Onneksi koko mökki ei kuitenkaan palanut maan tasalle. Kyllä me teatteri-bimbotkin osaamme vettä kantaa”, Rose sanoi silmää vinkaten, mutta silti näin hänen hymynsä läpi niin paljon surua. ”Puhutaanko jostain muusta? Niin kuin siitä, kuinka lätkässä Josh on sinuun?”

     ”Ähh…”

     ”No, on hänessäkin tietty vikansa”, Rose sanoi ja istahti pöydälle, jossa olin äsken maannut.

     ”Tunnetko hänet hyvinkin?” olin tarkoittanut sen vitsiksi, mutta Rose puristi huulensa yhteen.

     ”Sanotaanko näin, että minä olin yksi Josephin valloituksista”, hän kohautti olkiaan. Kun katsoin Rosea, en voinut – ei millään pahalla – kuvitella häntä Josephin kanssa. Jos Joseph piti Ninan kaltaisista tytöistä… Rose on kurvikkaampi. Nina on hento tyttö kauniilla vartalolla. Joku vinksahtanut saattaisi kutsua Rosea jopa läskiksi. ”Mutta siitä on kauan”, Rose lisäsi.

     ”Minä en ole varma, mitä mieltä olla hänestä. Hän on ihana ja komea ja välillä ihan mukavakin…”

     ”Mutta silti tyypillinen kundi”, Rose jatkoi lausettani ja nyökkäsin. ”Niin, ja hän on vähän suojelunhaluinenkin”, hän lisäsi viitaten äskeiseen virnuillen. Huokaisin.

     ”Minun pitää pyytää häneltä anteeksi”, sanoin haluttomana ja Rose nyökkäili.

     ”Sinun täytyy myös päästä nukkumaan, niin kuin minunkin”, hän sanoi ja nousi. Hän ojensi kätensä. ”Tule, näytän sinulle uudet huoneemme.”

     Oli mökkini palanut tai ei, harjoituksiin oli silti mentävä. Ei minulla olisi huvittanut, mutta Ed ja Janet olivat saaneet roolijaot valmiiksi. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Halusin niin kovasti Kaunottaren roolin, mutta jos Ed olisi hirviö, saatoin olla eri mieltä. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin.

     Olin matkalla esityslavalle, kun törmäsin Ediin, melkein kirjaimellisesti. Ehdin nähdä hänen kengänkärkensä juuri ennen mahdollista kolaria. Vilkaisin nopeasti hänen omahyväistä naamaansa, ennen kuin otin askeleen sivulle päästäkseni hänen ohitseen.

      ”Onko keuhkoissasi vielä sen verran savua, ettet voi puhua?” hän astui eteeni. Olin jo ehtinyt laskea katseeni, mutta nostin sen taas Ediin. Hönkäisin oikein kovaa hänen naamalleen ja livahdin hänen ohitseen. ”Yleensä tässä tilanteessa sanottaisiin kiitos”, hän huusi perääni.

     Käännyin kävelemään takaperin. ”En minä ole sinulle kiitollisuuden velassa. Olemme tasoissa, joten jätä minut rauhaan”, sanoin ja käännyin taas kävelemään oikein päin. Luulin jo päässeeni hänestä eroon, mutta pian hän kävelikin rinnallani kädet taskuissaan. Mulkaisin häntä ja huokaisin kovaa.

     ”Mitä? Älä yhtään tuhahtele siinä, minä olen pomosi. Ja sitä paitsi meillä on sama suunta”, hän sanoi.

     Tein äkkijarrutuksen. ”Okei. Mene sinä edeltä, niin minä odotan tässä pari minuuttia”, nostin käteni ristiin rinnalle ja laskin enemmän varaa oikeaan jalkaan, sain itseni näyttämään odottavalta.

     ”Olet mahdoton”, Edin naama oli vakavoitunut huomaamattaan. ”Et näköjään ihan tajunnut, että minä pelastin sinut tulipalolta”, hän painotti viimeistä sanaa.

     ”Ja ahdistelit minua. Se ei ole pikkujuttu sen tulipalojutun rinnalla, Ed. Saatan ylireagoida, mutta nyt minulla on siihen oikeus!” Purin äsken luomani poseerauksen ja astelin tarmokkaasti Edin ohi. Samalla kehuin jäntevyyttäni ja itsevarmuuttani. Aloin koko ajan uskomaan Josephia, minun täytyi pysyä kaukana Edistä. Se tosin olisi vaikeaa, jos hän ja Janet olivat suunnitelleet roolit tietyllä tavalla. Tekisikö Ed sen tahallaan? Kiusatakseen minua? Tai Josephia? Ei kai Joseph tulisi mustasukkaiseksi, jos joutuisin pahimmillaan suutelemaan Ediä. Emmehän me edes seurustelleet…

     ”Joten et haluakkaan olla Kaunotar?”, Janet kohotti kulmakarvaansa epäuskoisesti.

     ”Niin”, itsevarmuuteni rapeili, mutta ajattelin sen riittävän.

     ”Koska Ed on hirviö?” Janet ei tuntunut käsittävän pyyntöäni.

     ”Se on meidän välinen asiamme, jota ei tarvitse selittää muille sen tarkemmin”, sanoin tiukasti yrittäen kuitenkin käyttää lempeää naamaa – onnistumatta. Halusin hoitaa tämän nopeasti pois alta. ”Olen pahoillani, jos tämä sotki roolijakonne ihan kokonaan.”

     ”Sitä se kyllä teki. Olin nimittäin suunnitellut juuri teidät Kaunottareksi ja Hirviöksi, eikä Edilläkään ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin hän piti siitä todella paljon. Ihmeellistä, että vain sinun mielestäsi se on huono idea? Onko tämä teidän välinen asianne sittenkin vain sinun asiasi? Entä-”

     Minun täytyi keskeyttää mahdollinen Janetilla-on-asiaa-romaanin syntyminen: ”Sanoin, juuri, ettei sitä tarvitse selittää sinulle. Mutta hei, nyt sinä voit saada sen roolin! Etkös sinä halunnutkin sitä?

     ”Voi kuinka haluaisinkaan! Katsos, kun minä olen pidempi kuin Ed. Ei Kaunotar voi olla pidempi kuin Hirviö”, Janet selitti heilutellen kynää ilmassa, saaden minut tuntemaan itseni hölmöksi.

     ”Ettekö te ole suunnilleen saman pituisia?” kysyin. He olivat pitkiä, mutten koskaan ajatellut Janetin olevan pidempi.

     ”Emme!” Janet siirsi maantienharmaan, värjäämättömän hiuskiehkuran pois naamaltaan ja korjasi lasejaan. Hän kumartui vähän minua kohti. ”Me mittasimme. Olen 1,5 senttimetriä pidempi. Se ei käy. Pystyisitkö itse näyttelemään herkkää rakkaustarinaa, jos vastanäyttelijäsi on sinua lyhempi? Se on-”

     ”Janet, halusin vain sanoa, että en ota roolia vastaan. Sinä ja Ed saatte sopia siihen jonkun toisen.”

     ”Ei se minua mietitytä. Minua mietityttää se, mihin rooliin laitan sinut…” Janet piti pitkältä tuntuvan tauon. ”Kuule, ei taida onnistua. Voisitko nyt olla oikea näyttelijä ja niellä roolisi?”

     ”Niin. Ei oikeat näyttelijät valita, vaikka vastanäyttelijä olisikin tällainen riitapukari-raiskaaja”, Ed asteli esiin takaani ja asettui Janetin viereen. Tunsin oloni niin lyhyeksi - niin pieneksi ja avuttomaksi. Olisipa joku, joka ymmärtäisi minua.

     ”Ed, ei mitään henkilökohtaista. Minua vain kuvottaa ajatuskin seistä samalla lavalla sinun kanssasi”, hymyilin ivailevasti ja jätin kaksi porukkamme johtajaa kuin nallit kalliolle. Ja ei, en suunnannut kohti esityslavaa, jossa harjoituksemme oli määrä pitää.

     Tietysti minua ärsytti se, että osoitin heikkoutta kieltäytymällä vaativasta roolista, joka oikeasti olikin suuri unelmani. Miten Edin kaltainen ihminen saakaan paljon tuhoa aikaan?

Matkalla päärakennukselle näin porukan ohjaajia pelaavan lentopalloa rannalla ja tunnistin Josephin heidän joukossaan. Astelin hietikon reunalle ja asetuin siihen seuraamaan peliä. Joseph oli hyvä, mutta tiesin, että hän pärjäisi paremminkin. Mietin, oliko hän ajatellut lammella tapahtunutta keskustelua yhtä paljon, kuin minä. Pallo liiti kohti Josephia, ja Joseph valmistautui lyömään sen vastustajan puolelle ojentaen kätensä. Hän ei kuitenkaan osunut, pallo lensi hiekkaan, vastustajat hurrasivat, ja Joseph veti sormensa hiustensa läpi ilme vakavana.

     Joku Josephin joukkuekavereista huomasi minut ja tökkäisi Josephia hartialle osoittaen minua. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, kun hän kääntyi minua kohti ja katsoi minua ilmeellä, jota oli vaikea kuvailla. Yllätyksekseni hän lähti tarpomaan minua kohti pitäen katseensa tiukasti minussa. Lähdin kävelemään häntä vastaan tietämättömänä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kun välillämme oli pari metriä matkaa, meistä kumpikin tuntui tietävän, mitä pitäisi tehdä. Jotain, mitä me kummatkin olimme salaa halunneet, mutta emme olleet halunneet myöntää sitä itsellemme – saati toisillemme.

      Joseph kurotti kätensä ja otti kasvoni niiden väliin ja kumartui painamaan huulensa omilleni.

    

#7

Minun täytyi pyöritellä Josephin sanomaa lausetta pari kertaa päässäni, ennen kuin tajusin sen sisältävän sen, mitä olin vaivoin yrittänyt vältellä. Olinko aloittanut sen liian myöhään? Oliko virhe olla hiljaa siitä, että olin paikalla sinä yönä? Missä meni vikaan? Mitä tein väärin? Milloin, mistä lähtien? Miksi?

        Siinä tilanteessa, kun Joseph ei irrottanut tiukkaa katsettaan, eikä liioin siirtänyt kasvojaan kauemmas, otteestaan puhumattakaan, saatoin itse vain raotella huuliani hakien oikeita sanoja. Mitä näissä tilanteissa kuului sanoa? Yläasteella olin tässä tilanteessa pari kertaa kuussa, ei se silloin ollut vaikeaa.

Niissä tilanteissa minulla ei ollut minkäänlaisia tunteita heitä kohtaan.

Sade alkoi loppua pikkuhiljaa. Minua kylmäsi märissä vaatteissa, kun Josephin katse samalla lämmitti minua.

Hitto Lilith, tee tälle loppu.

Hitaasti ja varovasti, Joseph nojautui kauemmaksi, irrottaen kätensä hartioistani. Vasta nyt tajusin, kuinka tiukasti hän oli pitänyt kiinni. Sattui.

Mutta sattuiko minua vain hartioihin? En tiedä kuvittelinko vain, vai tunsinko oikeasti kipua rinnassani.

           ”Etkö aio sanoa mitään?” Joseph työnsi kätensä taskuihin ja tuijotti minua odottavasti.

           ”Minäkin pidän sinusta.”

           ”Luojan kiitos-”

           ”Mutten haluaisi. Nina…” purin huultani.

           ”Luulin tekeväni tämän tarpeeksi nopeasti, ettei teidän kahden välillenne ehtisi syntyä mitään tyttöjen tunnesidettä…” Joseph mietti ääneen ja kohautin olkiani ei-se-minun-vikani-ollut-tavalla.

           ”Kuule, minä-” Joseph aloitti, mutta hänet keskeytettiin pian, kun Rose ja Polly ilmestyivät hänen selkänsä takaa.

           ”Hei!” Rose sanoi.

           ”Emmehän keskeyttäneet mitään?” Polly tajusi kysyä, kun näki ilmeemme.

           Minulle tuli kiire puhua ennen Josephia, jolla oli selvästi tarkoitus vastata eri tavalla kuin minä. ”Ette”, sanoin siis ja muotoilin väkinäisen hymyn naamalleni.

           ”Hyvä. Kuulin huhuja, että mökkitarkastus pidetään illallisen aikana”, Rose sanoi.

           ”Muka salaa”, Polly jatkoi.

           ”Meillä on ennen illallista noin vartti aikaa tehokasta työaikaa”, Rose sanoi ja he kummatkin nappasivat minut käsikynkkään ja lähtivät vetämään minua mökillemme päin.

           ”Lilith! Minä puhun Ninalle!” Joseph huusi perääni. Tohdin vastata hänelle vain vilkaisulla.

Mökkimme kieltämättä, kaipasi puuhastelua. Sohvat olivat levällään, pöytä täynnä rojua. Ainoa asia, joka oli siistinä, taisi olla yhteistä tilaa hallitseva takka, jota oli käytetty vain kerran meidän aikanamme. Päätimme, että siistisimme ensin yhdessä yhteisen tilan, ja jatkaisimme sitten omiin huoneisiimme. Onneksi en ollut ehtinyt levitellä tavaroitani ihan hirveästi.

Huoneeni sen sijaan… Sänkyni oli petaamatta, peilinedusta sotkuinen meikeistä. Joseph oli oikeassa, minä meikkaan vahvasti.

On helpompi sanoa, että koko huone oli sekaisin. Hitto.

Kun olin viemässä roskiani ulkoroskikseen, huomasin, kuinka toinen roskapussi työnnettiin eteeni. ”Lilith, voitko viedä minunkin?” Polly kysyi ja hymyili. Nyökkäsin ja otin hänenkin roskasäkkinsä, joka tuntui olevan täydempi kuin omani. Olin jo astumassa ovesta ulos, kun Polly yskäisi pari kertaa – räkäisesti.

   Rose sattui olemaan lähistöllä. ”Oletko tulemassa kipeäksi tai jotain? Kuulostaa hirveältä.”

   ”Joo, sitä se on. Ei pitäisi käydä iltauinneilla joka päivä”, Polly sanoi ja kohautti olkiaan.

   Kun Rose oli mennyt, nappasin Pollyn kiinni. ”Sinä poltat, etkö poltakin?”

   Polly näytti äimistyneeltä. Hän tiesi jääneensä kiinni, muttei halunnut myöntää sitä. ”En. Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?”

      ”Polly, minun koko perheeni polttaa, Isä, äiti, suurin osa kotimme henkilökunnasta”, sanoin ja jäin odottamaan sitä, että Polly tunnustaisi.

      ”Vaau… Onko sinulla henkilökuntaa kotona?” Polly vaihtoi puheenaihetta. Mutta kun hän näki vakavan ilmeeni, näin surun hänen silmissään. ”Älä kerro kellekään, jooko?”

       Punnitsin mielessäni vaihtoehtojani. Joko kertoisin Drakelle tai jollekin ja menettäisin yhden harvoista ystävistäni leirillä, tai jättäisin kertomatta.

       Hymyilin ja nyökkäsin, ja juuri sillä hetkelle Rose astui ulos huoneestaan. ”Valmis! Nyt tarvitsen ruokaa!” Polly vilkaisi minua anovasti, ennen kuin lähdimme yhdessä kohti ruokalaa. Tietenkin, jätin roskapussit roskikseen matkan varrella.

Illallisella huomasin istuvani Josephin kanssa selätysten eri pöydissä. Hän ei ollut vielä huomannut minua, joten päätin ottaa ilon irti. Joukko hänen kavereitaan nimittäin liittyi hänen seuraansa.

       ”Josh!” he huusivat melkein kuorossa ja kuulin, kuinka he tervehtivät toisiaan äijämäisesti heitellen joitain ylävitosten tapaisia. He eivät varmaan itsekkään tienneet, miksi niitä kutsua.

      ”Et tullut äsken? Odotimme sinua nuotiolle!”

      ”Sateessa?” Joseph naurahti.

      ”Sateessa nuotiolla istuminen on parasta!” kuulin jonkun sanovan.

      ”Älä kysy, miten saimme pidettyä tulen”, sanoin toinen.

Seurasi hiljaisuus, kun pojat odottivat Josephin vastuasta.

      ”Oli kiireitä”, hän sanoi lopulta. Hänellä oli kiire olla minun kanssani. ”Jätin Ninan”, hän sanoikin.

      ”Eikä”, poika venytti sanaa kummissaan.

Joseph oli siis jättänyt Ninan juuri ennen, kuin tuli tunnustamaan minulle…

      ”Miksi? Onko hänellä joku toinen?”

Hiljaisuus.

      ”Vaau… Onko sinulla joku toinen?”

Joseph saattoi virnuilla tai jotain, ainakaan hänen ei tarvinnut sanoa sitä ääneen.

      ”No? Kuka?”

      ”Miten hyvä peppu?”

Hyvä etten naurahtanut ääneen.

Josephilla kesti hetki. ”En aio vastata tuohon.” Kiitos! ”Mutta nyt kun kysytte… hän on siro tyttö ja minun pitää varoa, kun kosken häneen.” Nostin käteni huomaamattani hartialleni, josta Joseph oli pitänyt vasta tiukasti kiinni. ”Hänellä on luonnostaan tuuheat ja tummat ripset, mutta silti hän meikkaa silmänsä vahvasti. Hänen ristiselkäänsä asti ulottuvista vaaleista hiuksistaan tunkee läpi ruskeaakin. Hän pitää huolta siitä, että hän saa tietää asioista, jotka hänelle kuuluvat. Nyt hänen muronsa ovat pehmentyneitä ja kaakaonsa jäähtynyt, koska hän keskittyy kaikkeen muuhun kuin niihin.”

Hitto.

Minua nolotti. Paljon.

Olin muuten ottanut kaakaoni kylmänä.

      ”Joka tapauksessa…” Joseph jatkoi vielä, ”nyt minun pitää vain odottaa, että hän älyää itsekin pitävänsä minusta.”

      ”Woah…” äskeinen vau-poika sanoi, ”Jätkä on ihan lääpällään. Et puhunut edes Ninasta noin.”

Sillä hetkellä joku työnsi tuolin altaan äänekkäästi ja lähti kävelemään. Minun lisäkseni myös Nina oli kuunnellut keskustelua. Mieleni teki lähteä hänen peräänsä, pyytää anteeksi. Ja jatkaa sitä niin kauan, kun hän antaisi minulle anteeksi.

      ”Niinkö? Aijaa”, Joseph sanoi, kuin ei olisi edes huomannut Ninaa. Kuulin hänen nousevan ja yhtäkkiä hän hipaisi käsivarttani. Nostin katseeni häneen. Hän nyökkäsi minut tulemaan mukaansa. Nousin hiljaa ja lähdin seuraamaan häntä.

      ”Tuoko?!” vau-poika sanoi. Käännyin sanoakseni jotain näppärää, mutta Joseph tarttui minua kädestä ja veti mukaansa.

      ”Varo”, sanoin jonkin ajan päästä, ”saatan mennä rikki.”

Joseph vilkaisi minua hymyillen ja tiukensi otettaan. Pyöräytin silmiäni huvittuneena.

Vaikka Joseph alkoi viedä minua kauemmas kampuksesta, en kysynyt, minne olimme menossa. En, ennen kuin saavuimme korkealle verkkoaidalle

Pysähdyin.

Kello oli kahdeksan illalla, ilma alkoi viiletä, metsä oli kostea sateen jäljiltä ja minä seisoin leirin raja-aidan edessä leirin komeimman pojan kanssa ilta kahdeksalta.

Joseph irrotti kätensä ja asteli aidan luo.

      ”Emme saa mennä tuonne”, sanoin epävarma, mutta tietoisena siitä, ettei tämä ollut hyvä idea. Olin myös varma, että Joseph oli ylittänyt rajan ennenkin, ehkä jopa tytön kanssa. Hän osasi varmasti asiansa. Mutta silti… ”Mitä jos jäämme kiinni? Joseph kuuntele minua!”

Mutta Joseph keskittyi repimään jo valmiiksi katkaistua osaa aidasta. Kohta Josephkin saattoi mahtua reiästä sisään. Hän ojensi kätensä minulle. ”Tule.”

Tartuin käteen vastahakoisesti. Kävelimme polkua pitkin vielä vähän aikaa, kunnes saavuimme lammelle. Pienelle lammelle, jonka ympärillä oli kiviä. Joseph asettui istumaan yhdelle. Naurahdin ja istuin hänen viereensä. Vaistomaisesti jätin vähän turvaväliä.

Hetken päästä hiljaisuus, jonka aikana kuului vain nukkuvan luonnon ääniä, alkoi tuntua liian vaivaantuneelta.

      ”Haluatko puhua?” Joseph kysyi yhtäkkiä.

      ”Mistä?” kysyin katsomatta häneen, vaikka tiesin, että hän tuijotti minua.

      ”Mistä vain. Leiristä, teatterista, perheesi ongelmista… meistä?”

      ”En ole varma onko järkevää käyttää tuota sanaa…” mumisin ja otin heinän käteeni. Ryhdyin leikkimään sillä, kuin se olisi ollut kiinnostavampi kuin Joseph. Täytyy muistaa, että minä olin näyttelijä.

      ”Siitä minä haluan puhua. Miksi ei olisi? Minusta se olisi kivaa. Olisi kivempaa käyttää sanaa ’me’, ja tarkoittaa Josephia ja Lilithiä, kuin Josephia ja Ninaa. En näe sinulla mitään syytä vastustella. Varsinkaan, jos kerta pidät minusta.”

Oli koko ajan vaikeampaa katsoa Josephiin, sillä tiesin hänen olevan oikeassa. Ei minulla ollut syytä. Johtuiko se siitä, että niin moni parisuhteeni oli mennyt pilalle? Vai johtuiko se siitä, etten halunnut tehdä sitä, koska isä pyysi? Vai johtuiko se siitä, että kaikki leirin tytöt jahtasivat Josephia? Vai johtuiko se vain Ninasta. Minä ja Nina olisimme voineet olla kavereita. En kai minä oikeasti syyttänyt Josephia se mahdollisuuden tuhoamisesta?

Osasikohan Joseph lukea ajatuksia? ”Lilith, se johtuu Ninasta vai mitä? Minähän sanoin, että hoidan asian.”

     ”Joseph, minä näin teidät”, sanoin. En tiedä, mitä luulin voittavani, kun aloitin totuuden kertomisen.

     ”Mitä?”

     ”Laiturilla. Yöllä. Nina kertoi lukeneensa sinun alitajuntaasi.”

     ”En minä nähnyt sinua siellä”, Joseph oli ihmeissään.

     ”Se ei ole nyt olennaista”, sanoin ja siirsin katseeni Josephiin. Hän oli kääntynyt minuun päin. ”Minä näin teidät ja kuulin teidän keskustelunne! Et uskonut Ninaa, vaan sanoit, että hän on ainoasi. Sanoit, ettei sinulla ole tunteita minua kohtaa, koska et hylkäisi Ninaa! Miksi muutit mielesi? Oliko se sen arvoista? Mistä sait sellaista edes päähäsi?! Nina ei ansaitse tuollaista kohtelua! Ei, vaikka kuinka pitäisit minusta. Vaikka kuinka pitäisimme toisistamme! Siksi ehdotan, että pyydät anteeksi Ninalta, unohdat minut ja jatkat elämääsi, kuin en olisi koskaan tullutkaan leirille.” Kuinka inhosinkaan sanoa noin.

Joseph jäi tuijottamaan minua naama peruslukemilla. Tunsin itseni pelleksi, sillä itse taistelin, ettei silmäni alkaisi vuotaa. Näin Josephin rinnan kohoilevan hänen hengityksensä tahtiin. Hän vilkaisi hetkeksi lammelle ja palautti katseensa minuun.

     ”Pidätkö tätä vitsinä? Luuletko, että tuosta vain jättäisin tytön, josta pidän oikeasti, vain siksi, ettei exälläni olisi paha mieli? Oletko nyt miettinyt tämän asian ihan loppuun asti?”

     ”Sinä et edes pidä minusta.”

     ”Sinä et laita ajatuksia minun päähäni.”

Seurasi hiljaisuus, jonka luulisi olevan entistäkin vaivaantuneempi. Kuitenkin, yhtäkkiä me kumpikin unohdimme istuvamme siinä vierekkäin. Keskityimme vain ajattelemaan. Miettimään sitä, miten pääsisimme tästä tilanteesta.

Minä keksin ratkaisun ensin. Niin säälittävää, kuin se olikin, vaihdoin puheenaihetta. ”Minä seisoin teidän välissänne, mutta te ette nähneet minua. Tuijotin silmiisi, mutta et nähnyt minua. Laskin käteni Ninan hartialle lohduttaakseni häntä, mutta hän ei huomannut minua”, selitin hiljaa.

Joseph huokaisi tyytymättömästi. ”Minähän sanoin, että sinun pitää kertoa, jos huomaat jotain tavallisuudesta poikkeavaa”, hän ei edes jaksanut kuulostaa vihaiselta.

Enkä minä edes jaksanut keksiä selityksiä. Kaivoin kännykän taskustani ja katsoin kelloa. Puoli yhdeksän. ”Pitää mennä. Polly ja Rose jo varmaan ihmettelevät, missä viivyn.”

      ”Minä saatan sinut.”

Ja niin hän saattoikin. Kaikessa hiljaisuudessa kävelimme polkua pitkin aina aidan läpi, kunnes ilmassa oli jotain outoa.

     ”Mikä täällä haisee?” Joseph kysyi haukotellen.

En vastannut. Jäin tuijottamaan mökkiä, kolmatta vasemmalta.

Se mökki oli tulessa.

Ja se mökki oli meidän.

#6

Josephin pinna katkesi ensimmäisenä ja hän lähti kävelemään kohti poikien mökkiä. Hänestä tuntui varmasti… en edes tiedä. En tiedä ,ärsyttikö häntä enemmän se, että Nina luki hänen alitajuntaansa (mikä tuntuu olevan hänen kykynsä. Nyt alan jo uskoa tähän) vai se, että hänellä tuntuu olevan tunteita minua kohtaan tietämättään. Se kuulostaa… sairaalta.
      Melkein säikähdin, kun Nina lysähti kyykyyn itkemään. Tuntuisi minustakin pahalta, jos saisin tietää poikaystäväni pitävän toisesta. Salaa toivoin, että Nina aisti erehtyisin. Vaikka kuinka tykkäisin Josephista, en varmasti veisi häntä Ninalta, en varmasti. Vaikka he eroaisivat, en siltikään koskisi Josephiin. Trista on pahimman luokan poika-asiantuntija, ja olen oppinut häneltä vaikka mitä. Hän tietää asioita myös kokemuksesta. Hän riitaantui entisen parhaan kaverinsa kanssa tuon vietyä Tristan poikaystävän. Muistan, kuinka lupasin hänelle, etten itse tulisi tekemään niin.
      Jäin odottamaan, että Nina lähtisi. Pian kuulinkin hänen hengityksensä rauhoittuvan ja hän nosti katseensa. Hän oli pyyhkinyt kyyneleensä, mutta hänen silmänsä punersivat edelleen. Hän oikaisi selkänsä, hengitti syvään ja lähti kävelemään tyttöjen mökkejä kohti.  Lähdin kävelemään hänen peräänsä.
      ”Nina?” sanoin varovasti. Hänen oli pakko kuulla minua. Halusin kysyä häneltä, oliko se totta. Halusin pyytää anteeksi. Tarvitsiko minun?
      Nina ei reagoinut. Sillä hetkellä päätin, että pysyn kaukana Josephista. Vedosta huolimatta. Jos tarve vaatii, juoksisin häntä karkuun jos hän änkeäisi seuraani. En varsinkaan halua olla hänen seurassaan, kun Nina on näkemässä.
      En myöskään kertoisi tästä yöstä kellekään. Ei minun tarvitsisi. Vaikka Joseph käski kertoa jos huomaan jotain epätavallista, en kertoisi. En varmasti. Keskittyisin teatteriin, henkeeni ja elämääni. En antaisi Josephin vaiettujen tunteiden kehittyä enempää. Enkä omieni. Kohtelisin häntä, kuin ketä tahansa muuta leiriläistä. Ninan takia.

Seuraavana päivänä en mennyt aamupalalle. Heti aamusta heitin viimeyön ulos päästäni ja keskityin siihen, että ryhmämme kapteenit päätettäisiin tänään. Ja suunnittelisimme jo roolijakoakin. Jos saisin Kaunottaren roolin, minulla ei olisi edes aikaa ajatella Josephia. Täydellistä. Niin täydellistä.
      Tarkoituksena oli saapua tapaamispaikalle ensimmäisenä, mutta tulinkin viimeisenä. Onneksi en ollut niin hirveästi myöhässä. En tiedä miksi, mutta istuin mahdollisimman kauas Edistä. Hänen tarvitsi vain vilkaista minua, ja huomasin hänen tajunneen, mistä on kyse.
      ”Noniin”, harvinaisen pitkä tyttö, jonka tunnistin viimekertaisen esittelykierroksen perusteella Janetiksi, avasi keskustelun. Hän asetti keskelle lavaa laatikon, josta otti esille jokaiselle kaksi lappua ja kynän. ”Minun puolestani mennään suoraan asiaan. Ketkä haluavat asettua ehdolle porukan kapteeniksi?” hän sanoi ja ihmettelin, miksei hänen kätensä irronnut, kun hän nosti sen rajusti ilmaan. Myös pari muuta nostivat kätensä. Yllätyksekseni Ed oli yksi heistä. Janet nyökkäili tyytyväisenä ja pyysi meitä ottamaan kaksi lappua, joihin kumpaankin kirjoittaisimme yhden nimen ehdokkaista. Tiesin jo, keitä äänestäisin. Ja kumpikaan heistä ei ollut Ed.
      Kirjoitin lappuihin Janetin – tietysti – sekä Justinin. Justin oli hento poika, jota en ollut koskaan nähnyt kenenkään kanssa. Ajattelin, että jos hänestä tulisi kapteeni, hän saisi lisää itseluottamusta – ja kavereita. Pahoin pelkäsin, ettei kukaan muu valinnut häntä.
      Ja ei valinnutkaan. Janetin laskettua äänet hän suunnilleen lensi ilmassa, kun minä istuin siinä paikallani suu ammollani katsoen Ediin, joka virnisti voitonriemuisesti. Miten? Miksi? Ei! Ei hän voi olla kapteeni! Hän, hän ryyppää! Oliko hän kiristänyt muita? Tai lahjonut?
      Janet kaivoi laukustaan ison kirjoituslehtiön. Suupieleni kohosivat. Hän oli varmasti valmistautunut siihen, että hänet valittaisiin. Hän hivuttautui lähemmäs Ediä, joka oli juuri ja juuri tytön pituinen.
      ”Noniin!” Janet huudahti tottumuksien mukaisesti. Hän sanoi Noniin viime kerralla noin viisi kertaa. ”Nyt minä… Me! Me otamme toiveita vastaan tulevasta roolijaosta. Jos joltain meni ohi, olemme siis päättäneet tehdä nykyaikaistetun version Kaunottaresta ja Hirviöstä. Ja niin, jos täältä löytyy vapaaehtoisia käsikirjoitukseen… Hetkonen, meidän pitää jakaa koko ryhmä! Lavastus, puvustus, käsikirjoitus…”
      Ed, luojan kiitos, keskeytti Janetin puheen. ”Hengitä”, hän sanoi ja Janet puhalti ilmat ulos keuhkoistaan. ”Noniin”, Ed jatkoi ja minua nauratti se, kuinka hyvin hän sai sen kuulostamaan Janetilta. ”Kuka haluaa olla Kaunotar?” hän kysyi ja nostin käteni itsevarmana. Kun taas yllätyksekseni Janetin käsi singahti pystyyn taas mielestäni vaarallisen rajusti. Naurahdin sisälläni. Ei hän saisi roolia.
     Ed nyökkäsi ja käski Janetin kirjottaa ehdokkaat vihkoon. ”Entäs Hirviö?” hän sanoi ja nosti itse kätensä. Kukaan muu ei viitannut. Kirosin sisälläni. Halusinko sittenkään Kaunottaren roolin?

Seuraavana päivänä, aamiaisella,  istuin yksin, lähettäen (noin sadannen kerran sinä päivänä) isälle viestiä. Hän ei ollut ottanut yhteyttä edellisen jälkeen, vaikka oli luvannut. Minä olin huolissani.
      Melkein säikähdin, kun joku paiskasi tarjottimen nenäni eteen, ja istui sitten alas.
      ”Huomenta”, Joseph sanoi leppoisasti ja voiteli leipänsä. En vastannut. Vilkuilin ympärilleni etsien tekosyytä häipyä paikalta.
      Joseph otti haukun leivästään, eikä kerennyt nielemään kaikkea, kun alkoikin jo puhua. ”Lauantaina järjestetään bileet rannalla. Se on perinne, joten sinun on pakko tulla”, hän sanoi ja katsoi minuun tiiviisti.
      Kohtasin hänen katseensa ensimmäistä kertaa. ”En tule”, vastasin. Ei minun tarvinnut sen enempää miettiä. Joseph olisi siellä, Nina olisi siellä, Ed olisi siellä. Niin olisivat Rose ja Pollykin, mutta hekin olisivat vain kahdestaan.
      ”Miksi?” hän kysyi ja nielaisi.
      ”Etköhän tiedä vastauksen itsekin”, sanoin ja nousin lähteäkseni, mutta Joseph tarttui käteeni. Pakokauhu valtasi minut. Eihän Nina nähnyt? Jos hän näkisi, hän varmistuisi siitä, mitä luki Josephin ajatuksista.
      Jäin tuijottamaan käsiämme, kun Joseph sanoi: ”Lilith. Haluan, että tulet. Pääset mukaan porukkaan. Sen luulisi olevan sinulle tärkeää.”
      Rakastin Josephissa sitä, että hän osasi muuttua vakavaksi tilanteen sattuessa. Leikkisyys hänen silmissään kaikkosi silmieni edessä, ja nyt näin hänen oikeasti haluavan, että tulen. Se tässä olikin huono asia.
      Vedin käteni pois ja lähdin. Jos olisin jäänyt hetkeksikään, olisin varmasti sanonut meneväni bileisiin.

Iltapäivällä olimme Pollyn ja Rosen kanssa vihdoinkin päättäneet viettää aikaa kolmestaan. Päätimme siis hoitaa ensimmäisen backstagen siivousvuoromme. Aika kului rattoistasti, kun juttelimme niitä näitä. He kertoivat, että heidän ryhmänsä tekee näytelmän kokonaan itse. Ja Rose on kuulemma mukana kirjoitusryhmässä.
       Huokaisin syvään harjatessani peruukkeja. ”Olisipa ollut kiva tulla teidän kanssanne samaan ryhmään.”
       Rose puolestaan pyyhki peilejä. ”Eikö sinulla sitten ole ketään omassa ryhmässäsi?”
       ”Ei…” kohautin olkiani. ”Ed on siellä, mutta en saa – tai halua – hänestä seuraa”, sanoin. Vaikka hän olikin selvin päin ihan mukava, hän saattoi silti vähän väliä räjähdellä. Kerran hän mielestäni ylireagoi siihen, kun Janet ruikutti siitä, että hänen oli pakko päästä Kaunottaren rooliin. Ed oli kuulemma ollut yhä minun kannallani ja huutanut sitten Janetille.
        ”Jep. Me kuulimme, miten hän kohteli sinua. Uskomatonta. Vaikka Ed onkin Ed, uskoin silti, että hän lopettaisi juomisen niin kuin lupasi”, Polly sanoi ja kohautti olkiaan, ”No, en ole oikeastaan koskaan pitänyt hänestä.”
        Minä olin pitänyt hänestä hetken. Hetken olin luullut, että hän on mukava, vaikka Joseph väittikin toista. Minun olisi pitänyt vain uskoa häntä. Hemmetti.

Illalla kävelin sateessa kohti mökkiämme. Ei siellä silloin ollut satanut, kun tulin ulos, joten minulla ei ollut sateenvarjoa. Silti en jaksanut juosta. Oli aika varmaa, että saisin Kaunottaren roolin ja asiat alkoivat muutenkin olla mallillaan… Kunnes Joseph tuli vastaan mökkipolkujen risteyksessä. Katseemme kohtasivat pariksi venyväksi sekunniksi. Se, mitä kerkesin hänestä nähdä – ennen kuin nopeutin askeliani – hän oli surullinen. Mieleni teki jäädä hänen luokseen, lohduttaa. Mutta pidin kiinni siitä, mitä olin itselleni luvannut. Ei Josephia.
       Joku kietoi lihaksikkaat kätensä ympärilleni takaapäin. Purin huultani. ”Ole kiltti ja irrota. Jos Nina näkee…”
       ”Minä jätin Ninan”, Joseph sanoi hiljaa, lähellä korvaani.
       ”Mitä!? Miksi? Ei kun, älä kerro! Se ei kuulu minulle, se on teidän välisenne asia! Miksi edes…” selitin kovaa sateen yli, kunnes Joseph keskeytti minut kääntämällä minut ympäri. Hän tarttui hartioihini ja tuijotti minua terävästi silmiin.
       Hänen märistä hiuksistaan tippui pisaroita hänen kasvoilleen.
       ”Tämä nimenomaan kuuluu sinulle!” hän korotti ääntään sateen ropinaa vastaan. Hän kumartui lähemmäksi kasvojani, jotta hänen ei tarvinnut puhua niin kovaa. Ehdin juuri ja juuri ajatella, hänen komeita kasvonpiirteitään, kun hän yhtäkkiä sanoikin jotain… järkyttävää.

       ”Jätin Ninan, koska pidän sinusta.”    

#5

Hengitin syvään, suljin silmäni ja purin hammasta. Yritin puhua rauhallisesti. ”Minä tulin tänne, koska rakastan teatteria, ja haluan luoda pohjaa tulevalle ammatilleni. En tullut tänne kuuntelemaan päättömiä valheita. Näyttää siltä, että kukaan ei ole halukas kertomaan minulle totuutta, joten tämä riitti minulle. On pakko olla olemassa järkeviäkin leirejä”, sanoina ja nousin ylös. Joseph teki samoin ja pysyi kääntyneenä minuun päin.
       ”Selvä”, hän sanoi, ”Mene tuon kiven taakse.” Joseph osoitti sitä samaa kiveä, jonka taakse olimme piiloutuneet Ediltä. Nyt se oli noin kymmenen metrin päässä meistä. ”Kun olet päässyt sinne, sano jotain. Minä kuulen sen.” Joseph ei ollut koskaan näyttänyt näin vakavalta. Näin… pelottavalta.
       Nyökkäsin alistuneena ja lähdin kävelemään kiven luo. Tiesin, että Joseph tuijotti minua koko ajan. Asetuin kiven taakse piiloon, yskäisin ja avasin suuni: ”Joseph on ääliö, joka ei voi ottaa mitään tosissaan. Hänellä on surkea tilannetaju ja häntä on helppo vihata.” Hymyilin itsekseni. Tuo oli niin turvallista sanoa, ei Joseph sitä kuitenkaan kuulisi.
      Kun palasin laiturille, Joseph näytti nauravan minulle. ”Joseph on ääliö, joka ei voi ottaa mitään tosissaan”, hän toisti sanani, ”Hänellä on surkea tilannetaju ja häntä on helppo vihata.”
      Olin äimän käkenä. Vilkaisin kivelle. Ei hän sinne voinut mitenkään kuulla sanojani! Jäin tuijottamaan häntä ihmeissäni.
      ”Mit…?”
      ”Sano, että uskot. Tai sitten minun täytyy – ikävä kyllä – kutsua Ed tänne. Hän osaa manipuloida mieliä. Ja kyllä, tekisin sen, isä antoi luvan. Tarvittaessa…”
      ”Okei, okei!” keskeytin hänet. ”Minä uskon… Mutta…”, sanoja oli vaikea saada ulos. Pyörittelin päätäni. Käännyin katsomaan lentopallokentälle päin. Kuusi poikaa pelasivat. Näin yhden hyppäämään ilmaan – ei noin korkealle voi hypätä. Yksi taas nappasi pallon koskematta siihen. Eräs pojista vaihtoi paikkaa huomaamatta kentän toiselta laidalta toiselle.
      Viestitin Josephille katseellani aikovani lähteä, mutta hän siirtyi eteeni. ”Jos huomaat mitään, mitään outoa, kerro minulle tai isälleni. Mutta älä kellekään muulle. Lupaatko?”
      En epäröinyt. ”Lupaan.”
      ”Hyvä. Mennään syömään”, Joseph rentoutui silmieni edessä.
      ”M-minulla ei ole oikein ruokahalua”, sanoin ja kohautin olkiani. Joseph nyökkäsi ja lähdin kävelemään mökille.
   
Matkallani Ed käveli vastaani. ”Hei, Nobody!” hän huudahti. Tarvitsi vain katsahtaa häneen ja huomasin hänen olevan… kännissä. Miten? Luulin, että alkoholi on kielletty leirillä?
      ”Mene mökkiisi, Ed. En kaipaa sinua juuri nyt!” sanoin kurtistaen kulmiani.
      Ed huojui luokseni. ”Miksi…?” hän kysyi ja tarttui olkapäähäni, kuin olisimme läheisiäkin.
      Läpsäisin käden pois. ”Koska olet yksi niistä monista, ei, kaikista, jotka salailivat minulta jotain ihan pikkuista asiaa!”
      ”Aa… Sait tietää”, Ed rykäisi ja horjahti pienesti. ”No…” hän hivuttautui lähemmäs minua. ”Nyt kun olet selvillä asioista…” laiska, humalaisen puhe kuulosti niin rumalta, ”Voisimme tehdä parempaa tuttavuutta!”
      Hän otti minut tiukkaan syleilyyn ja kasvoni painautuivat vasten alkoholinhajuista t-paitaa.
      Kaikki tapahtui hetkessä. Joseph löi Ediä kovaa, ja sai hänet horjahtamaan irti minusta. Nostin käteni suulle, kun järkyttynyt Ed mottaisi Josephia takaisin. He kumpikin näyttivät olevan raivona, ja tappelu jatkui. Yritin pyytää heitä lopettamaan tuloksetta, mutta onneksi Drake ilmestyi paikalle, mukanaan Nina, joka järkyttyi heti näkemästään.
      ”Joseph! Ed!” Drake karjaisi ja pojat lopettivat, erittäin vastahakoisesti tosin. He eivät näyttäneen huomaavan Draken vihaista, samalla pettynyttä ilmettä. ”Päärakennukseen, HETI!” hän karjahti ja lähti kävelemään sitä kohti. Ed lähti huojuen hänen peräänsä, ja niin Josephkin, kun oli ensin vilkaissut Ninaa ja minua. Mutta hänen katseessaan ei ollut tippaakaan anteeksipyyntöä.
      Nina kääntyi puoleeni. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi ja nyökkäsin. ”Kummaa. Tiedän, että he ovat aina olleet huonoissa väleissä, mutta eivät he väkivaltaa olleet ennen harrastaneet. Mitä tapahtui?”
      ”Kuule… Mistä Ed on saanut alkoholia? Hän oli umpihumalassa. Ja hän… lähenteli minua”, sanoin heikentäen ääntäni loppua kohden.
     Nina näytti järkyttyneeltä. ”Hänen piti lopettaa se! Viime kesänä Drake sanoi, että jos tämä jatkuu, hän ei pääse leirille enää. Hän vannoi lopettaneensa, mutta…
     ”Pitäisikö meidän kertoa Drakelle?”
     ”Jätä se minun huolekseni”, Nina hymyili minulle. ”Ja hei, jos tällaista tapahtuu vielä, muista kertoa jollekin. Vaikka emme tunnekaan toisiamme, minä kuuntelen huoliasi mielelläni.”
     ”Kiitos”, sanoin hymyillen ja Nina lähti.
     Katsoin hänen peräänsä. Hän oli mukava. Todella mukava. Harmi vain, että hän oli sellaisen pojan tyttöystävä, jota kohtaan minulla oli luvattoman paljon tunteita.

Vietin loppupäivän mökissä, omassa huoneessani, sängyssä. Kelailin läpi päivän tapahtumia. ”Sinä tulit tänne, koska olet yksi meistä, emmekä tiedä mikä kyky sinulla on,” Joseph oli sanonut. Pelottavaa. Kuka tiesi tästä? Tiesikö isä? Halusiko hän oikeasti minun tutustuvan Josephiin vain sen takia, että hänen isästään olisi hänelle hyötyä? Tunsiko hän Draken jo entuudestaan? Olivatko he yhdessä päättäneet minun tulevan leirille tämän takia? Isä se oli, joka kertoi minulle leiristä kaksi vuotta ennen kuin täytin kuusitoista.
      Ennen kaikkea, halusinko minä tätä? Halusinko olla outo tyttö, joka osaa tehdä taikatemppuja, vai näyttelijän ammattia suunnitteleva, määrätietoinen nuori? Oliko tämä pakollista, voiko tämän välttää?
      Liikaa kysymyksiä. Ihan liikaa.

Seuraavana yönä heräsin noin yhden aikaan aamuyöstä. Olin unohtanut verhot auki, ja hämätä valo herätti minut. Nousin istumaan sängylle ja katselin ympärilleni. Heiluttelin yöpaitani kaula-aukkoa. Kuuma. Nousin, otin villatakin naulakosta ja hiippailin ulos herättämättä Rosea ja Pollya.
      Yö oli kylmempi, kuin pari edellistä. Kävelin rannalle päin ja yllätyksekseni näin Ninan ja Josephin laiturilla. He istuivat vierekkäin ja juttelivat hymyillen. Heillä ei näyttänyt olevan mikään tärkeä kesken, joten astelin varovasti heidän luokseen.
     ”Hei… Ettekö tekään saaneet nukuttua?” sanoin ja jäin odottamaan vastausta, jota ei tullut. Kuin eivät olisi kuulleet, he suutelivat toisiaan yhtäkkiä ja hymyilivät heti sen jälkeen.
     Nina nosti jalkansa vedestä. ”Kylmää jo…” hän sanoi naurahtaen, mutta Joseph ei kuunnellut häntä.
     ”Jep. Tämä villatakkikaan ei tunnu riittävän”, sanoin ja kiedoin sitä paremmin ympärilleni.
     Ei taaskaan vastausta. Kurtistin kulmiani. Heilautin kättäni Josephin silmien edessä, joka tuntui uppoutuneen mietteihinsä.
     ”Nina?” sanoin ja tökkäsin Ninaa hartialle.
     Eivätkö he, nähneet minua?
     ”Josh? Mikä on? Mitä mietit?” Nina kysyi ja katsoi Josephia huolestuneena.
     Joseph säpsähti. ”Häh? Ei, en mitään… Olen iloinen, että tulit!”
     ”Kuule, minun pitää jutella kanssasi”, Nina sanoi. Istuin alas hänen viereensä. Hän ei oikeasti nähnyt minua.
     ”Mistä?”
     ”Sinulla on tunteita Lilithiä kohtaan”, Nina sanoi sen enempää kiertelemättä.
     Mitä?!
     ”Mitä?! Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?” Joseph tuntui olevan yhtä ällistynyt, kuin minäkin.
     ”Sen minäkin haluaisin tietää!” sanoin, vaikka he eivät vieläkään tuntuneet huomaavan minua.
     Nina puri huultaan. ”Luin sen alitajunnastasi. Et ole itse huomannut sitä, mutta minä olen.
     Yhtäkkiä Joseph ponnahti seisomaan. ”Nina!” hän korotti ääntään. ”Lupasit, ettet lue alitajuntaani! Se on ahdistavaa!”
     Ninan poskea myöten alkoi valua kyyneliä. ”Minun oli pakko!” hän sanoi myös korottaen ääntään. ”Minä näin, kuinka katsoit sitä tyttöä! Tunnen sinut, Josh! Sen olisi voinut päätellä, vaikken olisikaan lukenut alitajuntaasi!”
     Joseph oli raivoissaan. ”Minulla. Ei. Ole. Tunteita. Häntä kohtaan!” hän sanoi ja kääntyi selin Ninaan.
     ”On sinulla! Ei kestä pitkään, kun älyät sen itse!” Nina huusi ääni väristen.
     Joseph kääntyi taas häntä kohti. Jos olisin ollut Nina, olisin jo luikkinut pakoon. ”Tee se uudestaan!” Joseph vaati. ”Lue alitajuntaani ja huomaa, että vaikka minulla olisi tunteita Lilithiä kohtaan”, nyt Joseph tajusi hiljentää huokaistuaan hetken, ”Sinä olet kuitenkin aina se, jota rakastan.”
     Nina nyyhkytti. Hetken hiljaisuus vallitsi.
     Seisoin järkyttyneenä Ninan takana. Voi kuinka halusin lohduttaa häntä. Laskin käteni hänen hartioilleen, vaikkei se paljoakaan auttanut. Nina tuijotti kengänkärkiään, Joseph tuijotti Ninaa ja minä tuijotin Josephia. Oliko hänellä oikeasti tunteita minua kohtaan?

# 4

Joseph siis seurusteli. Jep, eipä siinä mitään. Ei se minuun mitenkään vaikuttanut. Sen tiedon kuuleminen tuntui vain niin oudolta heti sen jälkeen, kun hän oli sanonut haluavansa tutustua minuun. Niin, paitsi että hän tietenkin tarkoitti sen kaverimielessä. Jep, niin se oli.

      Hymyilin hänelle. ”Mene vain.”

      Hän nousi selvästi vastahakoisesti ylös ja asteli pois. Odotin, etten kuullut enää hänen askeliaan. Huokaisin syvään. Nyt oli edes joku asia selvänä.

      Mutta kaikki eivät.

      Melkein säikähdin, kun Draken ääni kajahti.

      ”Vartin päästä kokoonnutte ryhmiinne, jotka muuten ovat näkyvissä ilmoitustaululla. Olkaahan luovia ja työskennelkää ahkerasti!”

     Vihdoin toimintaa! Tämän takia minä olin tänne halunnut. Näyttämään kykyni. Edistämään uraani.

Ryhmämme kokoontui leirinuotiolla. En tainnut tuntea sieltä ketään muita, kuin Edin. En tiennyt mitä mieltä siitä olin. Ei minua juuri nyt huvittanut olla Pollyn ja Rosen kanssa. Itse asiassa… Josephan sen aloitti kieltämällä tyttöjä kertomasta minulle… jotain.

     Tunnin jälkeen olin innokas. Olimme päättäneet tehdä nykyaikaisversion Kaunottaresta ja hirviöstä. Huomenna äänestäisimme ryhmällemme kaksi johtajaa, jotka päättäisivät roolijaon ja huolehtisivat siitä, että ryhmä pyörii kunnolla, ja että meillä on leirin lopussa upea esitys valmiina. En halua olla vaativa, mutta kaunottaren rooli sopisi minulle kuin nenä päähän. Toivottavasti tulevat johtajat tajuaisivat sen myös.

     Tässä olotilassa en jaksanut murehtia sitä, että Joseph taisi lähteä seuraamaan minua mökillemme. Käännyin kävelemään takaperin hymyillen.

     ”Oho. Onko tuo hymy?” Joseph naurahti ja kohautin olkiani.

     Hymyilemiseni loppui, kuin seinään. ”Tuota… Haluaisin jutella kanssasi…”

     ”Myöhemmin”, hän keskeytti minut. ”Eräs haluaa tavata sinut.” Joseph virnisti.

     ”Mut…” tapahtui jotain odottamatonta. Joseph tarttui minua kädestä ja lähti vetämään rantaa päin. Äh, ehkä ehtisin jutella hänelle myöhemmin.

     Joseph päästi irti kädestäni hyvissä ajoin, ennen kuin hoikka, polkkatukkainen tyttö kääntyi meitä kohti.

     ”Nina!” Joseph huusi. (Näin sivuhuomautuksena, hän olisi voinut huutaa iloisemminkin.)

     Nina käveli luoksemme. ”Moi”, hän sanoi ja kääntyi heti puoleeni. ”Oletko uusi täällä? En ole nähnyt sinua ennen.”

     ”Joo”, vastasin.

     ”Lilith, Nina. Nina, Lilith”, Joseph esitteli meidät.

     Ninan tummanruskea polkkatukka kehysti kauniisti hänen kasvojaan ja tummanruskeita silmiään. Hänen hampailleen oli selvästi tehty jotain, huomasin kun hän hymyili suudeltuaan Josephia poskelle.

     ”NINAAA!” joku karjaisi takaani ja Ninan katse kirkastui. Hän juoksi ohitseni halaamaan Pollya ja Rosea, ja pian kaikki kolme hyppivät halaillessaan ja kirkuessaan. Joseph naurahti vieressäni. Tytöt alkoivat vaihtamaan ahkerasti kuulumisiaan ja esittelemään uusia vaatteitaan.

     ”Onneksi tuo kestää vain korkeintaan päivän”, Joseph sanoi ja vilkaisi minua. ”Huomenna he osaavat jopa käyttäytyäkin…”

     ”Et kertonut, että sinulla on tyttöystävä”, sanoin, vaikkei minulla ollut oikeastaan tarkoitus sanoa sitä.

     Joseph käänsi vartalonsa minun puoleeni hymyillen. ”Kuinka niin? Tykkäätkö minusta?”

     Naurahdin turhautuneena. ”En. Mietin vain sitä vetoa. Eikö Nina ymmärrä jotain väärin, jos roikut minussa koko ajan?”

     ”Olen kertonut siitä hänelle”, Joseph vastasi.

     ”Vau”, sanoin, ”Tätä kutsutaan avoimeksi parisuhteeksi.”

     Joseph huokaisi, eikä sanonut sanaakaan. Hän taputti minua pari kertaa olalle, ennen kuin lähti tyttöjen luo. Hymyilin ja lähdin kävelemään mökille. Ehkä ehtisin soittaa isälle ennen lounasta.

     Isä vastasi noin miljoonan tuuttauksen jälkeen. ”Hei Lilith…” Oliko hän jotenkin vaivaantunut?

     ”Isä? Onko kaikki kunnossa?” kysyin.

     ”On, tietenkin on”, isä änkytti. Yhtäkkiä kuulin äidin huutavan isälle jotain, kovaa ja vihaisesti.

     ”Jutellaan myöhemmin”, mumisin ja katkaisin puhelun.

     Tätä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Ja he luulivat, etten ole huomannut sitä. Kaikki alkoi siitä, kun isä joskus tavoistaan poiketen tuli kotiin yhdeksän jälkeen. Äiti näppäränä päätteli heti, että isällä oli toinen nainen.

    Minä en uskonut siihen, ei isä ole sellainen. Äidillä ei ollut edes todisteita. Isä oli sanonut minulle, että hän oli jäänyt töihin vähän pidemmäksi aikaa, sillä pari työhaastattelua oli venynyt.

    Yritin olla puolueeton tässä asiassa, mutta vaikeaahan se oli. Mikään ei ole niin selvää, kuin se, että äiti ja isä eroavat.

    Heitin kännykän sängylle ja nojasin seinään, kun joku koputti. ”Sisään”, sanoin niin kovaa kuin jaksoin. Rose avasi oven ja astui sisään. ”Onko kaikki kunnossa?”

    ”Ei. Olemme jo myöhässä lounaalta”, sanoin ja kävelin hänen ohitseen ulos huoneesta. Hän lähti tietenkin perääni.

    ”Haluatko kertoa minulle miksi mökötät?” Haluan!

    Pysähdyin ja käännyin häneen päin. ”Mitä Joseph kielsi kertomasta minulle?”

    ”Hassu juttu… En saa kertoa”, Rose hymyili varovaisesti.

    Kohautin olkiani. ”Okei. Kysyn sitten häneltä itseltään. Missäköhän hän on?”

    ”Hän ei kerro…” Rose sanoi ja jatkoi, kun katsoin häntä kysyvästi, ”Drake kielsi häntä.”

    ”Voi luoja! Minua ei kiinnosta, kuka kielsi ketä, haluan vain tietää, mitä minulta salaillaan! Rose, ole kiltti ja kerro!” anelin häntä.

    ”Minä…” Rose aloitti, mutta yhtäkkiä Joseph riensi sisään mökkiimme.

    ”Kas hei, tytöt. Miksette ole jo lounaalla?”

    Hymyilin sarkastisesti. ”Rose oli juuri kertomassa minulle, mitä minulta salaillaan”, sanoin ja Joseph vilkaisi Rosea.

    ”Mistä puhut?” Joseph sanoi. Nyt hän valehteli surkeasti. Pyöräytin silmiäni ja astelin heidän kummankin ohi ulos ovesta. Drake oli ainoa vaihtoehtoni.

    Suunnitelmiin tuli muutos, kun Joseph tarttui minua käsivarresta ja lähti vetämään minua ruokalaa kohti.

    ”Päästä irti!” huudahdin ja yritin rimpuilla. Joseph ei reagoinut mitenkään, vaan jatkoi matkaansa. Pysähdyimme ruokalan ovella, missä Drake tuli meitä vastaan. Joseph ei päästänyt irti.

    ”Mitäs täällä tapahtuu?” Drake kysyi vilkaistuaan Josephin otetta minusta.

    ”Hän sai kuulla”, Joseph sanoi Drakelle, joka selvästi tajusi, mitä Joseph tarkoitti.

    Riuhtaisin käteni irti. ”Niin sain, mutta mitä?” tiuskaisin. Aloin todella ärsyyntyä.

    Joseph ja Drake vilkaisivat toisiaan.

    Drake avasi suunsa ensimmäisenä: ”Se tulee kuitenkin vastaan vielä jossain vaiheessa…”

    ”Isä!” Joseph tiuskaisi.

    Drake hymyili meille kummallekin. ”Pyydän äitiäsi jättämään teille ruokaa.”

    Joseph huokaisi ärsyyntyneenä. ”Miksi minä…?”

Istuimme laiturilla taas. Joseph katseli järvelle, kun taas minä tuijotin häntä lakkaamatta. Hän näytti miettivän tarkkaan, mitä sanoisi.

    Mutta minä olin ollut kärsivällinen tarpeeksi pitkään. ”Kerrotko? Vai soitanko isän hakemaan?”

    ”Tätä on vaikea selittää!” hän sanoi ja mulkaisi minua, kieltämättä erittäin pelottavasti. ”Katsos kun… Tämä leiri ei ole sitä, mitä luulet. Tai siis on, mutta me leiriläiset… Emme ole tavallisia. Ja et ole sinäkään.”

    ”En näe teatterileirissä mitään epätavallista. Voisitko mennä asiaan?” hoputin. Olisin osannut olla hienotunteisempikin, mutta en jaksanut.

    ”Uskotko yliluonnollisuuteen?” Joseph kysyi ja jäi innolla odottamaan vastaustani.

    ”En”, sanoin ja naurahdin. ”Kuule, olen odottanut jo tarpeeksi pitkään. Ole hyvä, ja katso tätä asiaa minun näkökulmastani.”

    ”Et usko?” hän kysäisi. ”Miten perustelet sen, että osasin tulla juuri oikealla hetkellä, kun Rose oli kertomassa jotain?”

    ”Sattumaa”, ehdotin ja Joseph pyöräytti päätään.

    ”Kuulin keskustelumme koko ajan.”

    ”Salakuuntelit oven takana?”

    ”Kuulin sen kuistiltanne.”

    ”Mitä?” kurtistin kulmiani epäuskoisena.

    ”Tämä on teatterileiri. Mutta se on tarkoitettu sellaisille, joilla on joku yliluonnollinen kyky”, Joseph selitti.

     ”Heko heko”, sanoin.

     ”Lilith! Tämä on minulle muutenkin vaikeaa! Ole kiltti ja usko tämä helpolla, sillä minä en ainakaan jaksa uskotella sinulle”, Joseph sanoi, ”Sinä tulit tänne, koska olet yksi meistä, emmekä tiedä, mikä kyky sinulla on. ”

# 3

Heräsin aikaisin, noin seitsemän aikaan. Olin vetänyt pyjamani päälle pitkän, lämpimän villatakin ja lähtenyt kävelemään. Kampus näytti niin autiolta aamuhämärässä. Vain pari ohjaajaa valmisteli aamupalaa ja päivän tunteja. Heidän huomaamattaan livahdin katsomoon istumaan. Katselin lavaa ajatuksissani, mutta unohdin sen pian. Katselin ympärilleni etsien jotain, en edes tiedä mitä.

   Ehkä löysinkin sen. Hänet. Hän istui toisella puolen katsomoa ja käänsi katseensa minuun heti sen jälkeen, kun olin huomannut hänet.

   Hän oli vartaloltaan suunnilleen samanlainen kuin Josh, mutta pidempi. Hän vaikutti tutulta, ja olin varma, että olin nähnyt hänet jossain. Tai kuullut.

   En tiedä mistä sen päättelin, mutta hänen täytyi olla Ed. Ja hän nousi ja lähti kävelemään minua kohti kädet taskuissaan. Pongahdin pystyyn ja lähdin muina miehinä vastakkaiseen suuntaan. Hän ei lähtenyt perääni.

    Karkumatkallani huomasin ilmoitustaulun matkan varrella. Vilkaisin vielä taakseni ja aloin etsiä nimeäni listalta, joka oli laitettu taululle luultavasti vasta äsken.

     ”Olet kanssani samassa ryhmässä”, Ed sanoi selkäni takaa. Hätkähdin ja otin etäisyyttä.

     Hän ojensi kätensä: ”Edmond Edburg, sano vain Ed, ryhmä 3. Ollaanko kavereita?” esittelyä seurasi ärsyttävä hymy. Siinä hän seisoi, käsi ojossa. ”Tuota…” etsin katseellani Josephia puskassa naureskelemassa voitolleen ja kun palautin katseeni Ediin, hän oli ottanut Cool guy –moodin päälle. ”Kuulin, että olet vähän pihalla”, hänen katseensa kertoi, että hän oletti minun sanovan jotain.

       ”Olen täällä ekaa vuotta, joten kuluu asiaan”, vastasin, ”Kuule, minulla on…”

       ”Kiire Joshin luo?”

       ”Tekemistä”, korjasin ja lähdin kohti mökkejä. Oliko Josh nähnyt meidät? Miksi olin niin huolissani jostain typerästä vedosta?

       Mökkipolkujen risteyksessä Josh tuli vastaan. Yritin pitää katseeni maasta ja olla, kuin en huomaisi häntä.

       ”Missä olit?” hän kuitenkin kysyi ja kirosin mielessäni.

       ”Kävelyllä”, en vieläkään katsonut häntä ja otin pari askelta jatkaakseni matkaa.

       ”Käyttäydyt epäilyttävästi”, hän huomautti ja venytti käsiään.

       Hiljaisuus.

       ”Olitko hänen kanssaan?” oli katsomattakin selvää, että hän virnisti.

       ”Mistä minä tiedän?” tiuskaisin, ”En edes tiedä miltä hän näyttää!”

       ”Eli olit jonkun kanssa? Hmm…” hän hieroi leukaansa ja mulkaisin häntä pahasti. Se tuntui tepsivän.

       ”Anteeksi. Haluan vain koko ajan enemmän voittaa vedon… Sinuna menisin jo vaihtamaan vaatteet. Aamupala alkaa kohta.”

Aamupalalla Rose ja Polly raahasivat minut kanssaan istumaan. He tietenkin höpöttelivät kaikenlaista. Minun lähelläni he eivät tietenkään voineet puhua, kuin yleensä. Eikä se koskenut vain heitä, se vaikutti koko kuuden hengen pöytään. Kaikkien piti varoa puhumistaan, paitsi minun, joka ei avannut suutaan.

       Rose vilkaisi olkani yli. ”Lilith… Älä nyt katso, mutta Ed on tainnut tuijottaa sinua koko aamupalan ajan…”

       ”Aha”, sanoin ja sekoitin vielä koskematonta puuroani. Rose ja Polly vilkaisivat toisiaan.

       ”Aiotko kertoa meille, mikä on?” kysyi Polly.

       ”Aiotteko te kertoa minulle ylipäänsä mitään?” taas he vilkaisivat toisiaan.

       Nousin pöydästä ja heitin puuron matkalla pois.

       Tarkoitukseni oli suunnata suoraan mökille rauhoittumaan, mutta joku vetäisi minut lähimmän nurkan taakse ja piti tiukasti kiinni.

       ”Sinulla ei ole mitään syytä vältellä minua, vaikka Josh olisi sanonut mitä!” Ed sanoi tiukasti.

       ”Se onkin vähän hauska juttu…” sanoin ja vetäisin käteni irti.

       ”Kerro minulle,” hän sanoi. Jos olisitte nähneet sen katseen, ette olisi jättäneet kertomatta.

Siispä selitin koko jutun Edille. Sen, kuinka piilouduimme kiven taakse häntä piiloon, ja kuinka Joseph suositteli minua pysymään erossa hänestä. Kerroin, kuinka olin sitä vastaan, ja kuinka olin sanonut, ettei Josephilla ollut lupaa sanella kenen kanssa vietin aikaa. Lopulta se oli päätynyt vedonlyöntiin.

        ”Miksi Joseph edes käski minun pysyä sinusta erossa?” Tämä kysymys oli pyörinyt mielessäni jo alusta asti, enkä ollut tohtinut sitä Josephilta kysyä.

        Ed kohautti olkiaan. ”Perheemme eivät tule toimeen, yksinkertaista. En kyllä ymmärrä, mikä oikeus hänellä oli yhdistää sinut tähän. Sanoit, että jos voitat vedon, Joseph jättää sinut rauhaan?”

        ”Jep”, vastasin.

        ”Olet vähän erilainen, kuin muut tytöt. Mikset halua olla tekemisissään hänen kanssaan?”

        Niinpä. ”Isämme haluavat ’naittaa’ meidät”, selitin naureskellen, ”joten sen välttämiseksi.”

        Ed nyökkäsi. ”Ikävä sanoa, mutta nyt tämä juttu taisi kääntyä sinua vastaan.” Hän katsahti selkäni taakse, ja ikävä kyllä, oli katsomattakin selvää, kuka sinne oli ilmestynyt.

Hetken päästä istuimme Josephin kanssa laiturilla. Nyt oli viimeinen mahdollisuuteni lopettaa tämä pelleily.

       ”Kuule, tämä oli tyhmää. Voitaisiinko unohtaa koko juttu?” sanoin katsomatta häneen ja kuulin hänen naurahtavan.

       ”Joku taitaa olla huono häviäjä.”

       Nostin katseeni häneen. ”Tarkoitin sitä…”

       Hän keskeytti minut: ”Kuule, mitä luulet minun tekevän? Miksi luulet edes minun ryhtyneen tähän?” Vastaukseni oli selvä. Hän halusi vain kiusata minua.

       Käänsin katseeni pois.

       Hän huokaisi. ”Inhottaako sinua oikeasti olla seurassani?”

       ”Ei!” vastasin heti. Ei enää. ”Äh… En tiedä. En edes tunne sinua”, kohautin olkasi.

       ”Siinä se tuli”, hän sanoi. ”Minä tahdon oppia tuntemaan sinut.”

       Ja taas katseemme lukkiutuivat toisiimme liian pitkäksi ajaksi. Mutta tämä oli erilaista. Harmikseni Joseph oli se, joka käänsi katseensa ensimmäiseksi pois. Minä tein niin tietysti heti perään.

       Vaivaantunut hiljaisuus ei onneksi ehtinyt venyä ihan hirveän pitkäksi, sillä joku tuli keskeyttämään.

       ”Josh! Nina tuli! Hän pyysi sinua menemään nopeasti päärakennukselle!” minulle tuntematon poika huudahti.

       ”A-aijaa…” Joseph änkytti ja vilkaisi minua epätoivoisella älä-kuuntele-enempää-ilmeellä. Kuka on Nina?

       Poika oli kummissaan. ”No? Luulisi, että olisit vähän iloisempi, kun näet tyttöystäväsi monen kuukauden jälkeen!”

       

       Tyttöystävä?!                               

# 2

En kiven takaa nähnyt, ketä Joseph tarkoitti, enkä olisi halunnut käyttäytyä niin naurettavasti, mutta jostain syystä en tapani mukaan noussut ja aloittanut mekkalaa. Joseph kurkki varovasti kiven takaa vähän väliä. Ilmeisesti kyseinen henkilö ei ollut vain ohikulku matkalla, hän oli jäänyt seisoskelemaan polulle.

      Yhtäkkiä kuulin puhetta: ”Hei, Ed, etsitkö jotain?” En ollut ihan varma, mutta ääni saattoi olla Draken.

      Yritin kurkistaa kiven takaa nähdäkseni jotain, mutta Joseph veti minut heti pois. Mulkaisin häntä ja hän pyöräytti silmiään.

      ”Ei kun… Tiedätkö missä Josh on? Meidän piti käydä yhdessä hakemassa mökin avaimet, mutta häntä ei näy”, selvästi Josephin ikäisen pojan ääni kuului. Hän vaikutti Josephin kaverilta, joten miksi ihmeessä piilottelimme häneltä?

      ”Hän lähti rannalle vasta hetki sitten.” Eipäs, vaan saattoi minut mökille. ”Löydät hänet ehkä sieltä.”

      ”Kiitos.”

      He kummatkin lähtivät kävelemään poispäin. Joseph odotti vielä hetken, kunnes päästi (lopultakin) ranteestani irti. Pongahdin pystyyn ja huokaisin.

      ”Kuka se oli?” kysyin ihmeissäni ja Joseph naurahti huolettomasti. En olisi voinut hetki sitten kuvitella hänen tekevän niin.

      ”Yksi tyyppi, jonka haluan pysyvän kaukana sinusta. Ei sen vakavampaa,” hän vastasi.

      ”Emmehän me edes tunne toisiamme, joten miksi sinä siitä huolehdit. Kerro kuka se on, niin osaan tehdä sen itsekin”, nostin käteni ristiin rinnalle viestiäkseni Josephille itsevarmuudestani ja siitä, että olin tosissani.

      ”En usko, että pystyt siihen.”

      ”En usko, että sinulla on oikeutta sanoa noin.”

      ”Lyödäänkö vetoa?”

      ”Mikä ettei!”

      ”Jos näen sinut, tai joku muu on kertonut nähneensä sinut hänen kanssaan seuraavan kolmen päivän aikana, minä roikun perässäsi koko leirin ajan”, Josephin katseesta huokui kilpailuhenkeä ja itsevarmuutta häneltä löytyi vähintään yhtä paljon, kuin minulta.

      ”Ja jos taas et, jätät minut rauhaan ja sinä keksit selityksen isillemme”, sanoin tomerasti ja löimme kättä päälle. Valitettavasti meidän molempien suupielet kohosivat hieman.

      Yskäisin pienesti. ”Ainiin. Joko haluat kertoa minulle, mistä Polly höpötti?”

      ”Hän höpötti roolijaosta. Olen vuotanut niitä joillekin, vaikka oikeasti ne julkaistaan vasta huomenna. Mitä oikein luulit?” hän naurahti ääneen. Jos hän valehteli, hän teki sen hyvin.

      ”Mitäs täällä höpötellään?” nuorekas (mutta vanha), nainen ilmaantui Josephin taakse. Mutta ei hän nyt vanha ollut, vain meihin verrattuna. Isän ikäinen?

      ”Deborah, tässä on Lilith. Lilith, Deborah. Deborah on…” Joseph ei kerennyt jatkaa, kun Deborah nosti sormensa huulilleen.

      ”Kukaan muukaan ei tiedä, joten miksi kertoisit?” hän hymyili Josephille mielestäni ärsyttävästi.

     Kuinkahan häntä osaisi kuvailla? Hänen poskipäitään oli selvästi muotoiltu, tai sitten liian tumma meikkivoide vaikutti siihen. Huulet hänellä taisi olla luonnostaan täyteläiset, ainakin ne näyttivät siltä kirkkaanpunaisen huulipunan alta. Noin tuuheita ripsejä ei saa aikaan hyvälläkään ripsivärillä, joten kyseessä täytyi olla parin tunnin mittainen ripsihuolto.

     Hänen hiuksensa taisivat olla ainoa hyvä asia hänessä. Olivathan ne värjätyt, muttei kaikilla ollut luonnostaan kivan väriset hiukset, niin kuin minulla.

     Nyt hän heilautti ne ”vaikuttavasti” selkänsä taakse ja räpytteli silmiään. ”Tulkaas, kaikki muut alkavat olla jo esiintymislavan luona.”

Katsomo oli täynnä leiriläisiä. Heitä oli paljon, ja kukaan ei ollut yksin. Kaikilla oli kavereita yhdestä jopa kymmeneen. Niin kuin aiemmin sanoin, porukkaa oli niin erilaista. Kun näin yhden gootin istuvan toisen kanssa, saattoi heti heidän vieressään istua kaksi koripalloilijapoikaa pelleilemässä. Goottien naamasta näki, ettei homma oikein ollut heidän mieleensä.

      ”Voit mennä kavereittesi luo”, sanoin Josephille, ”Pärjään kyllä yksinkin.”

      ”Njaah”, hän vaihtoi painoa toiselle jalalle. ”Taidan istua kanssasi. Sinut leimataan muuten yksinäiseksi raasuksi.” Hengitä syvään, Lilith, sinun täytyy vain voittaa veto ja tämä on ohi.

      Mutta halusinko sen olevan ohi? Joseph oli osoittautunut rennoksi, kylmäpäiseksi ja järkyttävän hyvännäköiseksi jätkäksi. Kieltämättä hän oli vähän ylimielinen. Sitä paitsi, minulla ei ollut ketään muuta.

Tilaisuudessa Drake kertoi meille säännöistä ja jakoi tehtäviä jokaiselle mökille. Minun, Pollyn ja Rosen tulisi pitää huolta esiintymislavan takahuoneiden siistimisestä, joten niitä oli järjesteltävä päivittäin. Hän myös painotti, ettei sitä saa sotkea hirveään kuntoon vain sen takia, että joku muu on niistä huolehtimassa.

    Drake esitteli myös henkilökuntaa. Josephin äiti hoiti keittiötä. Isä ei ollut kertonut sanaakaan siitä, että Drakella olisi vaimo. Vahtimestareita oli kaksi. Itseasiassa heitä saattoi kutsua pikemminkin järjestyksenvalvojiksi. He kiertelisivät leirialueella päivä pitkät ja vahtisivat, ettei kukaan käyttäydy huonosti tai riko mitään. Lisäksi henkilökuntaan kuului opettajia, jotka pitivät tunteja, ja ohjaajia, jotka auttoivat kunkin ryhmän näytelmän edistymistä.

    Kysyin Josephilta, milloin ryhmät jaettaisiin ja hän kertoi listojen tulevan ilmoitustaululle viimeistään huomenna.

    ”Teillä on koko loppuilta aikaa purkaa tavaranne, kotiutua ja tutustua alueeseen. Älkää huoliko, ette voi poistua alueelta luvatta tai vahingossa, sillä ette voi olla huomaamatta aitoja. Kanooteista pidetään kirjaa, joten soutaminen pois ei myöskään onnistu, ja…”

     ”Hei Drake!” joku huusi yleisöstä, ”Saat leirin taas kuulostamaan joltain lastenleiriltä, jonne vanhemmat ovat ärsyttävät lapsensa väkisin työntäneet.” Puhujan äijäporukka hörähti nauruun, kun hän alkoi esittää parkuvaa lasta.

      ”Aivan, Luke, olet oikeassa. No niin, iltapala tarjoillaan kello 20. Nähdään silloin!”

      Nuoret taputtivat ja alkoivat liueta ulos katsomosta. Joseph näytti kyllästyneeltä. Hän oli varmaan ollut suunnilleen jokaisella isänsä järjestämällä leirillä. Kun hän huomasi katseeni, hän virnisti.

      ”Osaan puheen ulkoa. Hän sanoo aina samat asiat, samalla tavalla”, hän selitti.

      ”Otan osaa.” Lähdimme kävelemään kohti mökkejä kaikessa hiljaisuudessa. Pian saavuimme mökkini eteen. Sanoin risteyksessä, että Joseph sai kääntyä jo omaa mökkiään kohti, mutta hän halusi saattaa minut. Rose hipsi ulos ovesta suoraan luoksemme.

       ”Moi!” hän sanoi pirteästi ja kääntyi heti minun puoleeni: ”Toivottavasti et kylmä helposti. Sinulle jäi huone, joka on kauimpana takasta. Mutta kun Joseph antoi luvan, niin…”

       ”Ei se haittaa. Otan kaksi peittoa, jos tarvitsee.”

       ”Vitsi te kaksi näytätte söpöiltä yhdessä! Miten kauan olette tunteneet? Josh, mikset ole kertonut minulle hänestä?”

       Vilkaisimme Josephin kanssa toisiamme. Välissämme oli ainakin puoli metriä, ja nojauduimme kauemmaksi toisistamme. En nähnyt asetelmassa mitään söpöä.

       ”Olet ymmärtänyt jotain väärin”, Joseph avasi suunsa ensimmäisenä.

       ”Olemme tunteneet toisiamme nyt…” kaivoin kännykkääni taskustani katsoakseni kelloa, mutta Josephilla se taisi olla kädessä.

       ”Tunnin”, hän lopetti lauseeni.

       ”Ai. No mutta anyways, tule katsomaan, miten hienoksi laitoimme olkkarin. Tietysti sinäkin saat vaikuttaa johonkin, mutta huitelit jossain emmekä jaksaneet odottaa sinua…” Rose lähti vetämään minua mökkiin hymyillen.

       ”Rose”, Joseph sanoi peräämme tyynesti ja nyökkäsi häntä tulemaan luokseen.

       ”Mene vain. Polly on varmaan sisällä?” kysyin ja hän nyökkäsi. Ihan kuin hän olisi ollut peloissaan? Olisin minäkin, kun Joseph oli lausunut hänen nimensä noin vakavana.

      

”Ai moi! Minne jätit Rosen?” Polly kysäisi sytyttäessään tulta takkaan.

    ”Joseph kidnappasi hänet”, sanoin ja kohautin olkiani.

    ”Just.”

    ”Jep. Taidan mennä nukkumaan. Sori, olisi kiva viettää aikaa näin uudella porukalla, mutta olen todella väsynyt.” Ja minä olin.

    Kun makasin sängyssä päivän tapahtumat pyörivät päässäni epämääräisinä virtoina. Autossa olin päättänyt, että kääntyisin kerrankin isää vastaan ja antaisin olla koko Josephin. (Olinko ainoa, joka kutsui häntä oikealla nimellään? Ehkä en tuntenut häntä tarpeeksi hyvin kutsuakseni häntä Joshiksi. Kaikki muut taisivat olla). Joseph osoittautui hieman ylimieliseksi, ja turhan itsevarmaksi, yksinkertaiseksi, salaperäiseksi ja luvattoman hyvännäköiseksi pojaksi. Mitä siitä olla mieltä?

     Huomenna menisin ja käskisin lopettamaan sen typerän vedonlyönnin. Sanoisin, ettei hänen tarvitsisi tuhlata aikaansa minuun vain isänsä pyynnöstä. Tutustuisin paremmin Pollyyn ja Roseen, hankkisin muitakin ystäviä. Mutta Josephin jättäisin omaan arvoonsa.

     Aloin kuulla seinän takaa hiljaista puheensorinaa. Ensin ajattelin sen olevan mitätöntä höpöttelyä, mutta se alkoi kuulostamaan turhan viralliselta. Hiivin oven luo ja yritin kuunnella sen läpi. Kesti hetken, kun aloin saada jotain selvää.

     ”Josephin isä oli sanonut niin, joten ei muukaan auta”, Rosen ääni kuului.

     ”Hän voisi ajatella asiaa Lilithinkin näkökulmasta!”

     He puhuivat minusta? ”Niin, mutta tämä ei ole meidän asiamme. Jos emme olisi hänen mökkinaapureitaan, Josh ei olisi kertonut tätä minulle!”

     ”Se on törkeää! Kuvittele, miltä Lilithistä tuntuu, kun hän saa tietää!”

     ”En halua pettää Joshin luottamusta…”

     ”Ei Joshin tarvitse tietää. Mennään huomenna juttelemaan Drakelle, jooko?”

     ”Ähh… Okei…”

Jos minusta kuiskuttelu selkäni takana jatkuisi, en ollut varma kuinka hyvin viihtyisin leirillä. Kaikki puhuivat minusta, kuin olisin joku ulkopuolinen, joka ei tiedä kaikkea. Tämähän oli vain teatterileiri aiheesta kiinnostuneille nuorille? Vai oliko?